Kaaosta kiinalaisessa ravintolassa

Juuri kun pääsin sanomasta, että olen keskittynyt vain kaikkeen ihanaan ja hölö hölö, niin kuinkas käykään.

Tapasin Tristania vakkarikinkkilässämme lounaan merkeissä. Pyrähdin häntä vastaan ja suutelin suoraan suulle, vaikka olimme julkisella paikalla.

- Hullu, mikäs nyt on?, hän sanoi ja työnsi minut pois.
En antanut torjunnan lannistaa itseäni vaan hymyilin hänelle ja aloimme jutella mukavia ja tyhjänpäiväisiä. Ruokaa odotellessamme hän sanoi jotain hyvin romanttisen kuuloistaa, ja sanoin että se oli romanttista.

- En tarkoittanut sitä sillä tavalla. Voithan ottaa sen miten haluat. Mutta en tarkoita sitä.


Aloin taas ahdistumaan omien kuvitelmieni ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Yritin pitää suuni kiinni asiasta, mutta ahdistava tunne vain kasvoi ja kasvoi. Ruokaa närppiessä tuntui siltä, että olen typerä hullu. Aloin kierrellä ja kaarrella aihetta samalla kun pyörittelin riisinjyviä hapanimeläkastikkeessa.

- Tiedätkö, musta tuntuu että mä oon koko ajan tiennyt ettei tää meidän suhde ole rakkautta, mutta olen ajatellut jotenkin että ei se haittaa mitään kun silti on kiva olla yhdessä. Mutta alkaa tuntua siltä että ei sellaista ehkä voi pidemmän päälle jatkaa.

Tristan jatkoi lounastreffejä friteeratun possunsa kanssa.
- Eikö mun pitäisi puhua tästä sulle?
- Puhu vaan. En mä osaa tohon mitään sanoa. Älä stressaa mitä tapahtuu pidemmän päälle.

Jostain syystä vedän aina herneen nenään siitä kun minua kielletään stressaamasta. En stressaa, tämä on... tunnetason huolenpitoa!

Koetin hakea toista näkökulmaa.
- Mun pitää olla rehellisempi itselleni sen suhteen, mikä osa tästä on todellista ja mikä on vaan mun kuvitelmia ja toiveita.
- Mitä jos vaan kertoisit niitä toiveitais, niin vois kattoa että jos niille vois tehä jotain. Ei tää ehkä oo mikään syvä rakkaustarina mutta en mä oo tässä pelkästään huvin vuoksi itseäni varten. Kerro mitä sä haluut niin katotaan jos asiaa voi auttaa.
- En mä halua mitään vaihtokauppasuhdetta!

Söimme riisimme loppuun hapanimelässä hiljaisuudessa - Tristan tyynenä, minä aivan kammottavassa sisäisen kaaoksen tilassa. Menen tuosta miehestä niin naurettavan epätasapainoiseksi että en ollenkaan pysty hyväksymään itseäni enkä reaktioitani, vaan haluaisin yhtäaikaisesti käyttäytyä täysin kohtuuttoman dramaattisesti ja toisaalta painaa jotain reset-nappia ja ottaa koko kohtauksen uusiksi.

Mitä minun pitäisi tehdä?!

kuva: chillisauce.co.uk

Miesasioita

Niin, todellakin - Tristan.

Ranskasta palattuani olin häneen himpun verran kimpaantunut, sillä harmikseni hän ei ottanut minuun kertaakaan yhteyttä matkani aikana. Lähetin reissusta jonkun ujon tervehdyksen ja Suomeen saavuttuani tiedotin palanneeni, saaden jälkimmäiseen vastaukseksi epämääräistä tekstiviestimurinaa. En ole 14-vuotias ja tiedän kyllä, että harva mies on sellainen suuseppomestari mikä meistä tytöistä olisi kivaa, ja olen myös tuntenut Tristanin jo sen verran aikaa että osasin odottaa tai paremminkin olla odottamatta. Silti, kiukutti ja tuntui huomionkipeältä. Onko lapsellista haluta olla kaivattu?

Emme tavanneet toisiamme yli kolmeen viikkoon ja kun taas olimme yhdessä, tuntui vieraalta. Juttu ei luistanut, hän tuntui välttelevän katsekontaktia ja minä tiesin vältteleväni sitä, kosketus oli äärimmäisen kömpelöä ja pakotetun tuntuista. Äsh, ajattelin: turhia kuvitelmia, anna olla, ei tästä tule mitään. Luontainen taipumukseni jättää asiat sikseen sillä sekunnilla kun ne muuttuvat hankaliksi nosti taas kärsimätöntä naamaansa.

Mutta sitten oivalsin jotain minkä kyllä jo tiesin ja mikä on ihan itsestäänselvää nyt kun sen sanoo ääneen, mutta on eri asia ymmärtää jotakin syvällä sydämessään tai vain tietää niinkuin kirjasta lukisi.

Ymmärsin kuinka syvästi pelkään hylätyksi tulemista. Pelkään että jos antaudun tälle suhteelle ja tälle ihmiselle, jos avaan itseni ja olen tässä aidosti, rehellisesti ja pelleilemättä, ilman että teeskentelen kaiken aikaa kovempaa ja kiinnittymätöntä kuin olenkaan, tulen satutetuksi ja jätetyksi ja hylätyksi. Pelkään että jos näytän itseni, hän katsoo minua eikä pidä näkemästään ja kääntyy pois. Ja käyttäytymällä pelkoni mukaisesti rakennan ihan itse välillemme juuri sellaista ilmapiiriä.

Sen jälkeen olen parhaani mukaan pyrkinyt toimimaan hänen kanssaan toisin. Olen yrittänyt pysytellä pehmeänä ja kilttinä, ystävällisenä ja hellänä ja ilmaisemaan positiivisia tunteitani huolimatta siitä millaista palautetta niistä saan. Tuntuu vaaralliselta ja alastomalta, mutta minulla on myös ollut hänen kanssaan paljon ihanampaa kuin tavallisesti! Yhdessäolomme tuntuu paljon, paljon paremmalta kun keskityn hyviin asioihin enkä anna itseni stressaantua siitä etten tiedä mihin tämä on menossa tai mitä Tristan minua kohtaan tuntee, tai mitä minä tunnen häntä kohtaan, tai loukkaantua siitä ja tästä ja tuosta.

Ja se seksi, voi tytöt, se on kyllä paranemaan päin. Ei se aluksikaan huonoa ollut, korkeintaan vähän kömpelöä, mutta nyt se on sellaista että tekee mieli uudestaan ja uudestaan, ja vaikka hän lopulta jättää minut ihan heikoksi ja toimintakyvyttömäksi lakanoille vapimisemaan, tekisi silti mieli lisää. Eihän tällaista olekaan. Olen niitä naisia, joille seksi on aina ollut enemmänkin kiva ajatus ja kuvitelma onnellisesta parisuhteesta kuin mikään todellisessa elämässä tapahtuva ihana ja nautinnollinen kohtaaminen kahden ihmisen välillä.

Onkin aikamoista kohtalon ivaa, että se petikamarin puoli toimii ensimmäistä kertaa kunnolla sitten juuri sen ensimmäisen ihmisen kanssa, johon sekaannun siitä huolimatta että tiedän että hän ei sen enempää rakasta minua kuin ole rakastunut tai edes ihastunut minuun, ja että minulla tästä huolimatta on kova työ olla rakastumatta häneen. Onko tämä ihan typerää tulella leikkimistä?

kuvat: pixdaus.com

Muista syödä hyvin

Vasta päivän toisen työvuoroni käynnistyttyä ymmärsin miksi aamiainen on päivän tärkein ateria, lounas hyvänä kakkosena ja välipala arvokkaasti pronssilla.

Ennen tähän oivallukseen pääsemistä on kuitenkin kelattava nauhaa hieman ajassa taaksepäin. Olihan nimittäin päässyt käymään siten, että hieman lepsuuteenpäin nojallaan olevat, jo aiemmin mainitut elämänhallintaitoni eivät olleet koskaan kuuluneet kaikkein hienostuneimpien lajinsa edustajien joukkoon. Jostain syystä kasvatukseni epäonnistui melko täydellisesti siinä kohdin, missä lapselle opetetaan että raha on arvokasta, tärkeää eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Myöskään sisäiset suorituspaineeni tai stressitasoni eivät pääse mainittavan korkeisiin arvoihin, josta on seurannut melkoisen kevytkenkäistä ja monen järkevämmän ihmisen mielestä kertakaikkiaan hirvittävän typerän lyhytnäköistä suhtautumista rahaan.

Tästä, puolestaan, seurasi ennen pitkää pientä velkaantumista, ja kun pientä velkaantumista ei hoida pois koska kevyet kengät eivät pikku jalkoja paina, se saattaa kasvaa hieman suuremmaksi velkaantumiseksi. Mitä pidempään asiaa katsoo lupsakasti sormiensa lävitse, lainaillen vähän lisää rahaa sieltä sun täältä ja viitaten kintaalla perintätoimiston vihaisiin ilmoitusluontoisiin kirjeisiin, sitä syvemmälle byrokraattis-taloudellis-sosiaalisiin ongelmiin itsensä saa haudattua. Ennen pitkää kengät alkavat puristaa ja pitäisi ostaa uudet, mutta rahat ovat kaput.

Olemme saapuneet nykyhetkeen. Ja nykyhetkessä minä, vastuuntuntoinen aikuinen ja työn sankari, otin toisen työn tämän kesän jälkeen osapäiväiseksi muuttuneen toimistorottailuni ohelle. Aion maksaa velkani pois ja saada talouteni tasapainoon!

Iltapäivätyöni sijoittuu parempiosaisten ihmisten alueelle, Helsingin Eiraan. Varakkaat ihmiset joutuvat olemaan pitkiä päiviä töissä tai töihinsä liittyvissä tyylikkäissä kekkereissä jossakin saaressa kaupungin ulkopuolella, ja tarvitsevat näin ollen kodin- ja lastenhoitajaa iltapäiville ja alkuilloille. Asunto on iso ja valoisa, hyvällä maulla sisustettu ja niin siisti etten oikein tiedä mitä minun on siellä tarkoitus tehdä. Lapsia on kolme - Akseli, Anselmi ja Aurora. Pojat ovat jotain 3-4 -vuotiaita villiapinan poikasia ja Aurora sellainen pieni kapalonyytti joka ei tiedä vielä mistään mitään eikä osaa mitään. Tämän lisäksi perheessä on koira, julmetun iso musta eläin nimeltä Masku - lyhenne hienosta aristokraattisesta rotunimestä, tietenkin!

No, joka tapauksessa. Selvittyäni kunnialla ensimmäisestä työpäivästäni, joka koostui tavanomaisen ankeista, itseään toistavista ja kunnianhimottomista työtehtävistä, minulla oli kyllä periaatteessa aikaa käydä pikaisella lounaalla. Sen sijaan menin UFFiin etsimään lyhyttä skottiruutuhametta koska minulla on liikaa rahaa enkä tiedä mihin sitä käyttäisin. Yhtäkkiä kello oli mun-pitäisi-olla-jo-melkein-siellä, joka johti päivän toiseen tärkeään havaintoon: täytyy alkaa harrastaa liikuntaa. Välittömästi. Kuvittelin että liikkuisin jalkojani käyttäen Iso-Robertinkadun UFFilta Eiraan nopeammin kuin ratikalla -- Helsinkiä tuntemattomille, matka on naurettavan lyhyt -- ja olin vähällä kuolla. En missään nimessä juossut koko matkaa. En itse asiassa juossut edes suurinta osaa matkasta. Perille päästyäni olin silti limaisen hikinen, punainen ja kuumottava, kykenemätön hengittämään tai puhumaan ja jalkani tärisivät niin, etten kyennyt nousemaan niitä paria porrasta jotka johtivat asunnon ulko-ovelle.

Ensimmäinen työpäivä jännitti. Jalkoihin sattui. Keuhkoihin sattui. Paitani oli hiestä märkä. Naamani oli hiestä märkä. Hikeä kestämätön ripsivärini oli tuhrinut naamani. Hiussolkeni oli pudonnut juostessa. Jalkaan tuli hiertymiä. Murtuneeseen varpaaseen sattui. Päässä jyskytti. Oli pakko pyyhkiä naamaa vähän, laittaa lisää ripsaria ja puuteria, avata takki että hiki tuulettuisi hieman ja kiivetä portaat ylös vaikka väkisin. Ja pahinta oli se, että tässä vaiheessa tajusin etten ollut syönyt koko päivänä yhtään, siis yhtään mitään lukuunottamatta paria typerää suklaakarkkia töissä, ja että mahaani kipristi ja minua heikotti, ja että edessä oli vielä neljän tunnin työpäivä ennen ruokailun mahdollisuutta.

Lapset, muistakaa syödä!

Hölynpölyä

Olen lukenut niin paljon muotiblogeja etten enää tiedä onko järkeä kirjoittaa yhtään mitään mihin ei ole liitetty kuvaa söpöistä värikkäistä korkokengistä. En myöskään enää tiedä voinko hyväksyä sitä että minulla ei varallisuuteni puolesta ole mahdollisuutta tilata itselleni esimerkiksi näitä pikkukenkiä, 55 puntaa, Topshop.Myönnänhän toki avoimesti kuuluvani siihen valtavaan naisjoukkoon, joita kauniit jalkineet kutkuttavat enemmän kuin kenties mikään muu ihmisen suuressa viisaudessaan luoma materiaalinen hyvä. Uusissa näteissä kengissä ja siinä, että minä saan vetää ne jalkaani ja myös poistua ne jalassani kenkäkaupasta ilman että perääni juostaan soosoo-sormen kanssa, on jotain niin kihelmöivän ihanaa ettei sitä mikään järki pysty selittämään. Siihen liittyy valtaa ja ehdottomasti seksuaalisuutta. Miksi kenkiin liittyy seksuaalisuutta?? Miksi kenkiin, eikä vaikka takkeihin tai pitsihansikkaisiin?

Joka tapauksessa, tässä vinkki sinulle, oi mies joka olet aina pulassa syntymäpäivien aikaan. Jos naisesi on kenkäfriikki ja haluat antaa hänelle lahjan jonka hän varmasti muistaa koko pitkän elämänsä (ja josta hän väistämättä saa sellaiset kiksit ettet koskaan voi moista aavistaa), säästä rahaa, pihtaile lahjoissa aikasi ja anna sitten lopulta isossa kirjekuoressa suurisummainen lahjakortti johonkin erittäin hyvään kenkäkauppaan (konsultoi naisen ystäviä tästä).

Muotiblogien lukemisesta ei seuraa mitään hyvää. Sisäistä materialistia on muutenkin tässä kulutusyhteiskunnassa eläessä vaikea pitää aisoissa, ja tällainen koko päivän mittainen täysaltistus toinen toistaan ihastuttavammille pukeutumis- ja shoppailuideoille on ihan lopullinen turmio kaikelle henkilökohtaista elämänsuunnitelmaa muistuttavalle. Töiden jälkeen aion mennä lääkitsemään puutetta tuntevaa sieluani hakemalla Fidalta kaksi kolmen euron paitaa jotka eilen sieltä bongasin. Sitä kuvittelisi, ettei elämänsuunnitelma mene rikkipoikki vielä kuuden euron investoinnista, mutta tässä konkurssissa kuusi euroa on iso raha.

Uuden materian ostaminen tähän puhkikulutettuun maaailmaan on nähdäkseni moraalisesti vähintään epäilyttävää, jollei suorilta käsin tuomittavaa puuhaa. Kärsin jatkuvasta, luultavasti ikä- ja sosiaaliryhmäni edustajalle tyypillisestä sisäisestä ristiriidasta kuluttamisen suhteen. Toisaalta minut on pikkupennusta asti ohjelmoitu tehokkaasti siihen, että ostamalla saa onnea ja että roolini maailmassa on olla kuluttaja. Sanonpa siihen mitä tahansa muka-älykästä, totuus on se että kun ahdistaa, menisin mieluiten shoppaamaan. Samalla tiedän ja tiedostan että luontoäiti itkee verta sen tähden että meidän hienot tehtaamme oksentavat kulutushyödykkeitä taukoamattomana virtana ja tukkivat koko maailman. Yritän tietysti olla hyvä ihminen ja kuluttaa vähemmän tai jopa paljon vähemmän: käytännössä kuitenkin ostan käytettyä, koska järkeilen että ainakaan silloin minun ostokseni takia maailmaan ei ole luotu lisää tavaraa. En ole varma onko se mikään pätevä synninpäästö, mutta lähden silti Fidaan hakemaan harmaan villapaitani ja vaaleanpunaisen ihanan printtipitkähihaiseni.

Lomailun jälkitunnelmia

Elokuussa pääsin viettämään kaksi viikkoa kesälomaa. Ensimmäinen meni tätini mökillä Keski-Suomessa kotimaani kesän näyttäessä krapulaiset kasvonsa.
Koko viikon satoi, järven vesi oli niin kylmää etten uskaltanut kastaa herkkää, lämpimiin suihkuihin tottunutta kaupunkilaishipiääni sinne kertaakaan, äiti ja äidin sisko pakottivat minut mustikkaan jossa hyttyset söivät aiemmin mainitun hipiäni paukamille, kumisappaat vuotivat, mustikkaa löytyi huonosti ja selkä tuli kipeäksi.
Mökkeily ei ollut rentouttavaa. En päässyt istumaan aurinkoisille rantakiville, lekottelemaan kuiville mättäille enkä tekemään mitään muutakaan niistä kesäasioista mitä mielessäni koko vuoden romantisoin ja kaipailin.

Toinen viikko taas kului perheen kanssa Ranskassa. Pari vuotta vanhempi serkkuni meni naimisiin ranskalaisen miesystävänsä kanssa.
Häät pidettiin jossakin Pariisin provinssissa, erittäin kauniissa ja ranskalaisromanttisesti pikkukaupunkilaisesa ympäristössä. Huomatkaa, että tämä on hyvin eri asia kuin pikkukaupunkilaisuus Suomessa.
Viikko perheen kanssa hotellissa on tunnetusti aika tiukka tapa viettää lomaa, mutta viikko Pariisissa kompensoi perheen sisäiset jännitteet moninkertaisesti. Ranskassa ei todellakaan satanut eikä ollut kylmä, vaan aurinko paistoi ja pariisittarien ihanat kesämekot liehuivat. Katukahviloiden pöydissä istui juuri sen näköisiä ihmisiä kuin olen aina kuvitellutkin - tai siis nähnyt valokuvissa ja elokuvissa - ja taiteilijarentun näköiset nuoret miehet olivat juuri niin ranskalaisen hurmaavia kuin olen aina romantisoinutkin. Hurraa Pariisi!
Kävimme toki myös pääkaupungin ulkopuolella, vähän etelämmässä, katselemassa maaseutua ja pieniä kyliä ja sellaista. Niin viehättävää, kaiken kaikkiaan. Jos olisin yhden asian saanut muuttaa, olisin ottanut hirveästi rahaa mukaan ja shopannut kunnes en olisi enää kyennyt.

Suomeen palattuani sain flunssan - en ikinä sairasta flunssaa! - ja olen ollut sänkypotilaana viikon. Flunssan takia. Pitäisikö harrastaa enemmän liikuntaa?
Kolme viikkoa pois töistä siis. Apua. Olen ihan varma että maanantaina toimiston ovella minua odottaa kaksi aseistettua vartijaa, jotka ohjaavat minut pois alueelta. Tai mikä vielä pahempaa, Pomo, joka ylenkatsoo minua korkeuksistaan ja viestii kehonkielellään äärimmäistä pettymystä siihen, miten surkea työntekijä olen ollut. Tiedän kyllä että olin kaksi viikkoa ihan luvallisella lomalla ja viikon ihan yhtä luvallisella sairaslomalla, mutta nämä ovat aina niin kauheita tilanteita.
Muistan kuinka vaikeaa lukiossa oli ottaa osaa matikankurssille sen jälkeen, kun oli lintsannut sieltä liian monta tuntia peräkkäin. Näen joskus vieläkin unia, joissa etsin koulun loputtomasti haarautuvilta käytäviltä matikanluokkaa 301 ja selitän änkyttäen opettajille että multa jäi tää aikanaan kesken ja pitäisi varmaan suorittaa tää kurssi nyt loppuun, jos se mitenkään vaan voisi mahdollisesti teidän armollenne käydä, anteeksi nyt kauheesti.

Syyllisyys. Asuisinpa jossain eteläisemmässä Euroopassa, siellä ei ole syyllisyyttä. Siellä on vain aurinkoa ja boulangeriet myyvät ihanaa pullaa.