Mesekeskustelua

En olisi uskonut palaavani täällä enää aiheeseen "Tristan", mutta hitto vie, niin tässä nyt kävi kuitenkin.

Törmäsin häneen viime perjantaina toimistolta lähtiessäni. Tristan oli tupakalla ulko-oven vieressä. Hätkähdän vielä vähän hänet nähdessäni, mutta moikkasin coolisti ja jatkoin matkaa. Hän huikkasi perääni, vaikutti vaivautuneelta, pyysi minua kahville tai lounaalle kanssaan viikonloppuna. Kieltäydyin kohteliaasti ja kävelin pois.

Viikonlopun aikana istuin ihan liikaa tietokoneen ääressä ja muun muassa mesetin Tristanin kanssa. Tai aika monologiahan se oli. Hänen puoleltaan. Loputonta avautumista kaikista mahdollisista elämän huolista ja murheista, terveyden ja mielenterveyden ongelmista, epäilyistä ja peloista ja suruista ja traumoista ja huh huh. En oikein tiedä miten tähän nyt suhtautuisin. Olen aika ystävällinen ja kuuntelevainen ihminen luonteeltani, joten oli luontevaa kuunnella ja kommentoida asioita, eikä tunnu siltä että eksään pätisi siinämäärin eri säännöt kuin muihin maailman ihmisiin etteikö sitä voisi olla olkapäänä ja antaa neuvoja jos niitä kysytään. Mutta en tiedä olenko koskaan ollut näin massiivisen vyörytyksen kohteena. Tuntuu että kaikki ton ihmisen paha olo ja huonot ajatukset ovat tässä ihan minua varten... eikä Tristan kuitenkaan sitten oikein reagoi mitenkään siihen mitä hänelle sanon, tai siihen että ylipäätään sanon.

Onkohan tämä nyt sitten sitä peräänkuulutettua "ystävyyttä"? Ja miksi olen niin munaton, etten edelleenkään osaa edes kysyä häneltä että tätäkö tarkoitat kun sanot että haluat olla tekemisissä? Miksi se mitä hän minusta ajattelee on jollakin idioottimaisella tasolla sitten kuitenkin tärkeää, kun en pysty edes kuvittelemaan että vastailisin hänelle muuten kuin ystävällisesti ja kiinnostuneesti?