Pitkästä aikaa!

Syksyn ja talven välimaastossa raahustaminen on tuntunut niin painavan pimeältä, ettei ole ollut oikein sykettä kirjoittaa mitään. Hirveästi huvittaisi pitää blogia ja jaaritella tänne asioista, mutta huomaan olevani vähän epävarma sen suhteen että mitä kaikkea nyt on mielekästä naputella johonkin tällaiseen enemmän tai vähemmän julkiseen paikkaan. En tarkoita siis sitä, että miten yksityisiä asioita voi kertoa, vaan enemmänkin että onko mitään järkeä kirjoittaa että "olen ollut tämän viikon töissä enkä ajatellut mitään, ostin kyllä kivat rintsikat Gina Tricotista ja kävin kerran kahvilla".

Tämä vuodenaika on varmaankin suunniteltu sisäänpäin kääntymistä varten. Ainakaan tuo kaiken yllä alati leijuva sakea pimeys ei hirveästi rohkaise tutustumaan ihmisiin ja viettämään hulvatonta vapaa-aikaa. Ystäväni Sakari tosin kertoi, että itseasiassa kaamos on joidenkin tutkimusten mukaan - ainakin joillekin ihmisille - vahvointa parinmuodostuksen aikaa... tai vähintäänkin irtoseksin aikaa. Naiset ilmeisesti tykkäävät seksistä huhtikuussa ja miehet marraskuussa. Aika yllättävää?

Itkeskelin Tristanin perään naurettavan pitkään, mutta tulipahan itkut itkettyä ja nyt ei enää tunnu missään. Törmäsin häneen kerran työpaikallani, ja iloiseksi yllätyksekseni huomasin että ei tehnyt mieli sen enempää väistellä kuin kosketellakaan, eikä mieleni kehittänyt mitään hämmentäviä skenaarioita siitä miten läiskin häntä kasvoille tai menemme vessaan sekstailemaan tai mitään. Eikä hän pyytänyt minua keittämään kahvia. Eilen illalla vaihdoimme muutaman sanan mesessä, ja se tuntui ihan normaalilta asialta, että tuolla on joku jonka tunnen ja jonka kanssa voi puhua jostain jos on sellainen hetki.

Suhteen jälkimainingeissa tutkiskelin myös paljon suhdettani miehiin, tai suhdettani suhteisiin. Tämä klassinen juttu: että missä määrin sitä on jonkun kanssa vain ollakseen jonkun kanssa, ja missä määrin ei olekaan rakastunut ihmiseen vaan rakastunut siihen että on rakastunut? Luulenpa, että minulla on sellainen vaihe elämää menossa, jossa tekisi ihan hirvittävästi mieli olla jossakin sellaisessa suhteessa jota en osaa edes itse määritellä, ja sitten haen sitä ihan älyttömistä paikoista. Enkä tietenkään löydä etsimääni kun en edes tiedä mitä etsin. Ja sitten ärsyynnyn koko touhuun, koska salaa halveksun naisia jotka etsivät itselleen miestä - mitä pahaa siinä nyt sitten on?

En tiedä, mutta en halua olla sellainen nainen. En halua etsiä jotakuta täyttämään omaa tyhjyyttäni ja tarkoituksettomuuttani. Luulen ymmärtäväni tämän, ja luulen olevani siitä kohtaa itsenäinen ja niinpoispäin, mutta oikeasti taitaa kyllä olla niin että se ihan sama vähän epätoivoinen toisen ihmisen kaipuu ja halu tulla nähdyksi ja ihailluksi on yhtä lailla olemassa minussa, se on vain enemmän piilossa - ainakin itselleni siis, tuskin esim tämän blogin lukijoille. ;)

Tässä on nyt viime ajat menneet sitten aika tiiviisti töissä, kotona nyhjöttäen ja harrastusten parissa. Ystäviä on tullut nähtyä kyllä, mutta olen ollut aika sisäänpäin kääntynyt ja pohdiskeleva enemmänkin kuin sellainen sosiaalinen ilopilleri. Ja niinhän siinä sitten käy että kun itseä ei kiinnosta niin miehiä alkaa kiinnostaa: kokonaista kolmelta (3!) mieheltä on tullut lyhyen ajan sisällä aika selkeitä kiinnostuksen osoitteluja. Ihan huvittaa miten tämä lemmenpyörä pyörii aina just tällä tavalla. Jaksan reagoida lähestymisiin hädin tuskin ollenkaan, ja senkin verran vain jotta en vaikuttaisi ihan niin tylyltä ja kylmältä kuin miltä minusta tuntuu. Ei nyt, pojat, ei nyt.

Eihän se kirjoittaminen nyt niin kamalaa ollut. Ehkä teen tätä toistekin!