Helsinki on kesäkaupunki

Kun vierailija tulee Helsinkiin joskus muulloin kuin keskellä kauneinta kesää, sanomme hänelle että Helsinki on kyllä oikeastaan kesäkaupunki ja kannattaisi tulla sitten heinäkuussa, Suomenlinnakin on silloin tosi kiva. Tampereella, Turussa, Oulussa, Mikkelissä, Jyväskylässä, Hangossa, Porvoossa, Lahdessa ja Kuopiossa natiivit sanovat samaa omista kaupungeistaan, kehuen tietysti jotakin paikallista nähtävyyttä. Suomi on kesämaa, enkä tähän hätään onneksi muista millaista täällä on talvella.

Jos minulla olisi kesäloma, Helsinki olisi vielä parempi kesäkaupunki. Olen lähestulkoon akateeminen pätkätyöläinen, mikäli akateemisuudeksi voidaan lukea eeppisen hitaasti eteenpäin matelevat humanistiopinnot. Tällainen moderni ja sitoutumaton työllistymisen muoto tarkoittaa sitä, etten ole ehtinyt lomailla päivääkään koko kesänä. Kaltaiseni nuoren naisen tehtävä kesäaikaan kun on pyrkiä varastoimaan sukanvarteen sen verran pätäkkää, että joskus tulevaisuudessa on sitten varaa tehdä jotain suurempaa kuin ostaa huonoa shampoota tai lippu johonkin sellaiseen ylihypetettyyn hirveään paskaleffaan kuin Sex and the City. Kaikkien muiden nuorten naisten lailla tietenkin mekin kävimme tyttöjen kanssa tsekkaamassa tämän elokuvan porukalla, hienoimpiin kenkiimme tälläytyneinä sateisesta ja vähälumisesta kesästä huolimatta. Litkimme pillillä skumppaa pienistä pulloista ja kuiskuttelimme toisillemme vastausta vaille jääneitä kysymyksiä siitä, miksi ja kenelle tällaista viihdettä luodaan?

Teininä kesähelsinki tarkoitti sitä, että lojuttiin tyttöjen kanssa Hietsussa nuorta ihoamme kärsivällisesti ruskettaen. Kun menojalkaa alkoi vipattaa, noudettiin näin jälkikäteen ajateltuna melko kohtuuton määrä mansikkasiideriä kaupasta jossa ei koskaan kysytty papereita, ja nautiskeltiin sitten sidukan siivittämistä riemuista Esplanadin puistikossa tai kenties hieman suojaisammin kauniissa Kaivopuistossa. Lomaa oli kuukausitolkulla ja äitien ja isien lompakoille varsin antelias kulkulupa. Aurinko paistoi aina, päivät olivat pitkiä, viikot loputtomia ja kesä ikuinen. Jossain oli aina bileet viikonpäivästä riippumatta, ja virtaa riitti niin pirusti että jaksoi riekkua tukka hulmuten juomingeissa, tansseissa ja muissa huutajaisissa helposti neljä iltaa viikosta ja lauantait päälle. Eikä ikinä tullut krapulaa.

Mutta nyt, eläessäni 20-30 -vuotiaiden kaupunkilaisten nuorten aikuisten maailmassa, olen kesäni töissä. Istun turhanpäiväisen toimiston avokonttorissa tekemässä turhanpäiväisiä töitä, joita voisi tehdä kuka tahansa kouluttamaton ja taitamaton yksilö - kuten vaikka minä. En ole motivoitunut työhöni eikä minua kiinnosta mitä täällä tapahtuu. Loisin toimistolla kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt konttorirotta odottaen maagista kellonlyömää joka vapauttaa minut. Kulutan päivät ahmien kaikenlaista turhaa tietoa netistä ja naistenlehdistä ja etsin blogeja, joita jaksaisi lukea toisenkin kerran. Aloitan oman blogin aikaa tappaakseni.

Työpaikkani saa minut fantasioimaan siitä, millaista olisi päästä sisustamaan tämä luukku vapain käsin. Kuvitelmissani maalaan avokonttorin takaseinän oranssilla ja punaisella, levitän kultamaalia tilan keskellä jököttävään paksuun pylvääseen, haen kukkakaupasta villejä trooppisia köynnöskasveja jotka tuen kiipeämään villisti seinillä ja katossa, ja levitän lattioille upottavia karvamattoja. Vaihdan harmaat ja ankeutta tihkuvat sermit kiinalaisesta 1700-luvun bordellista peräisin oleviin, eteerisin puuleikkauksin ja maalatuin silkein toteutettuihin tilanjakajiin. Revin katosta alas aivotoimintaa tukahduttavaa valoa säteilevät pitkulaiset toimistolamput joissa valo on vankilassa kaltereiden takana. Korvaan ne ranskalaisilla ja espanjalaisilla hulluilla design-valaisimilla. Minulla on kiksukarvasta tehty aniliininpunainen takki (vähän kuuma tässä kesähelteellä mutta olkoon), mauton määrä blingblingiä kaulassa ja käyntikorttini hohtaa pimeässä.

Juuri kun olen ottamassa vaaleanpunaisella multimediapuhelimellani kuvia toimiston uudesta ilmeestä ja lähettämässä niitä Facebook-profiiliini, lähin esimieheni vyöryttää pöydälleni miljoona tonnia vanhanaikaista paperijätettä ja kertoo että minun täytyy mapittaa nämä 7351751 miljoonaa laskua ja toimittaa ne tilitoimistoon ennen kuin sikäläiset kynäniskat ehtivät paeta viikonlopun viettoon.

Etsin lisää blogeja.