Maalaisista

Stadissa on kahdenlaisia maalaisia: pysyviä ja vierailulla olevia.

Ensimmäinen ryhmä koostuu paremman elämän toivossa kaupunkiin muuttaneista maalaisserkuista. Helsinki on Suomen ainoa suurkaupunki, ja ahtaalta tuntuvan pikkukaupungin tai -kylän kasvatti unelmoi löytävänsä täältä suurkaupungin mukavuudet ja mahdollisuudet, tuon anonymiteetin ja suvaitsevaisuuden viehättävän sekoituksen - töistä ja opiskelupaikoista nyt puhumattakaan.

Erityisesti vanhempien ikäpolvien edustajat näiden siirrännäisten riveissä tuntuvat potevan salaista alemmuuskompleksia maalaisjuuristaan. Tämän vuoksi juuri heistä koostuu se etujoukko, jonka mielestä Helsingin ilmettä pitää kohottaa sellaiseksi että kehtaa sitten näyttää eurooppalaisille oikeasti sivistyneille ihmisille.

Aidot stadilaiset pitävät Vaasankadun ja Hesarin räkäistä tunnelmaa ainoastaan kotoisana. Stadilainen ei myöskään tajua mikä hirvittävä muotovirhe onkaan tehty siinä, että Helsingin rannoilla on edelleen tyhjää joutomaata. Hiekkaisessa ja kivisessä maassa kasvaa sitkeitä keltaisia ja punaisia kukkasia, rehottavia heinäplänttejä ja jotakin käkkyräistä pientä puskaa. Rannat ovat täynnä epämääräisiä kontteja ja muita isoja ruostuvia asioita.

Tämä ymmärrkysen puute johtuu siitä, että stadissa kasvaneelle penskalle juuri tämä joutomaa on ollut sitä jännittävää ja luonnon ihmeiden täyttämää temmellyskenttää mistä maalaisserkun koko elämänpiiri on koostunut. Maalta tullut haluaa vaistomaisesti hävittää nämä omasta primitiivisestä menneisyydestään kertoneet jäljet kaupungista. Kesällä hän ajaa takaisin Hurtjärvelle ja istuu ilman paitaa heinäpellossa pujotellen metsämansikoita timotein varteen ja opettaa stadilaiseksi syntynyttä, vastahakoisesti mökkireissuun suhtautuvaa tytärtään tekemään kukkaseppeleen.

Palattuaan syksyn tullen kaupunkiin hän haluaa että rannan joutomaalle rakennetaan hienoja kalliita luksusasuntoja ja näyttävää liiketilaa. Maalainen ei tiedä miten tärkeä leikkipaikka tämä urbaanin kesyttämätön ympäristö on stadin pikkukundeille, joiden isät leikkivät aikanaan samoilla kulmilla, ja joilla ei ole kesämökkiä millään järvellä.


Toisen maalaisryhmän muodostavat vierailijat. Aamulla sporapysäkillä odotellessani kohtasin tällaisen vierailijaperheen.

Perheeseen kuului hirveästi ihmisiä. Stadissa ihmiset liikkuvat yksin, kaksin tai juhlivassa porukassa. Tässä joukkiossa oli nuori pariskunta, heidän kaksi lastaan, pari veljeä tai serkkua sekä isoäiti ja isoisä. Pysäkillä seisoskeli lisäksi töihin matkalla olevia tyylikkäitä stadilaisia naisia, pari vanhaa miestä pappapaidoissaan ja kultaketjuilla koristautunut aasialaistaustainen nuorukainen. Maalaisperhe erottautui katukuvasta melkein nolostuttavan silmiinpistävästi - maalaiset kun pukeutuvat kaupungissa samoihin vaatteisiin kuin kaupunkilaiset mökillä.

Nukkaiset trikooshortsit, väärän kokoiset merkittömät t-paidat, puoleen sääreen vedetyt urheilusukat sandaaleissa, autoihin ja traktoreihin liittyvillä logoilla varustetut lippikset. Ei erityistä eroa miesten ja naisten pukeutumisen välillä, lukuunottamatta joitakin harvoja mutta täydellisesti kaiken kanssa epäyhteensopivia koruja naisilla. Tyylikkäiden helsinkiläisnaisten kiilakorkoiset avokkaat ja valkoiset mokkaremmikengät näyttivät yhtäkkiä silmissäni sekä hämmästyttävän tyylikkäiltä että huomattavan epäkäteviltä. Mutta niillä ei olekaan tarkoitus harppoa sen suurempien maastoesteiden kuin stadin mukulakivikatujen ja ikuisten tietyömaiden halki. Maalaisten fiksuissa reissusandaaleissa voisi selvitä jos lentokone putoaisi ja joutuisi Lostin saarelle.

Kuten tavallista, tämä lupsakasti pukeutunut suurperhe vaikutti huomattavasti mukavammilta ihmisiltä kuin perushelsinkiläiset nirppanokat, jotka keskittyvät tutkimaan ja arvioimaan toisten ulkonäköä ja noteeraavat jotain niin älytöntä kuin että näkyykö vaatteissa tuttuja brändejä vai ei.