Joulukrapula tai joku semmonen

Hupsista, taas meinaa blogi unohtua. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita mitä on tullut tehtyä viimeisen merkinnän jälkeen, kun samassa kierrossa elellään kuitenkin. Lihoin ihan kohtuuttomasti mutta olipa se kyllä sen arvoista, syödä kerrankin suklaata niin kuin huomista ei olisikaan ja jättää kaikki etäisestikin liikuntaa muistuttava toiminta odottamaan ensi vuotta. Tai siis tätä maanantaita.

Maanantai. Olen tässä pohdiskellut että pitäisikö lopettaa töissä käyminen ja mennä takaisin opiskelemaan. Ei vaan yhtään kiinnosta eikä innosta. Ei tosin tämä merkityksettömien töiden tekeminenkään innosta. Mutta tästä saa rahaa, ja raha on kivaa, kai? Olen mielestäni tähän saakka elänyt juuri niin kuin kunnollisen ja kiltin kuluttajan odotetaankin - tehden päivät töitä jotta saisin rahaa, jotta voisin iltaisin ostaa turhaa paskaa mitä en tarvitse ja mitä haluankin vain sen vuoksi, että kävelin mainoksen ohi jossa pokkana valehdeltiin että minusta tulee nuori ja kaunis, miehet pörräävät ympärilläni ja saan kalliita vaatteita verhoamaan mallivartaloani jos Ostan Nyt Heti. Koska jos ei nyt osta, tuleeko sitä ikinä ostettua mitään, ja olet sen arvoinen ja osta itsellesi mitä haluaisit muiden ostavan sinulle.

Vähän noloa myöntää, mutta en ole koskaan kyseenalaistanut sitä että rahaa kuuluu käyttää nimenomaan itseen. Itselle hienoa leninkiä ja uutta kynsilakkaa ja mitä romua sitä nyt kerääkään nurkkiinsa. Hyväntekeväisyysjärjestöjen rahankerjääjät, jotka nyt tuntuvat olevan talvitelakalla mutta joita jossain välissä oli Helsinki täynnänsä, vetosivat aina siihen että "sillä rahalla millä sä täällä ostat itelles latten ja kanelipullan, saa Afrikassa lapset satatuhatta koulukirjaa ja aapista ja vesijohtovettä". Silloin, kun elelin opintotuella, sanoin joskus semmoiselle rastatukkaiselle kerääjälle että "kyllä oma elintaso tulee tässä tilanteessa ensin", ja häpesin itseäni ihan jumalattomasti kun sen tytön silmät laajenivat ja sen kasvoilta näki, että se koetti tosi paljon olla kertomatta mulle miten itsekäs ja hemmoteltu ämmä olenkaan.

Sain enemmän joululahjoja kuin en muista kuinka moneen vuoteen. Olen vieläkin hirveän hämmästynyt asiasta. En toivonut mitään koska en tarvitse mitään, ja ostan kyllä ihan itse itselleni kaiken mitä haluan. Silti paketeista ei myöskään tullut sellaista vaivaannuttavan turhanpäiväistä romua jota varsinkin mummo ja äiti aikanaan tykkäsivät kääriä värikkäisiin papereihin ja tunkea kuusen alle. Nyt on kuitenkin käsittääkseni joku sellainen taloudellisesti huono aika, jolloin pankkiirit rikastuvat kansan kustannuksella ja maailmantalous romahtaa jos ihmiset lopettavat kuluttamisen.
Olen ymmärtänyt tämän tarkoittavan, että minua koetetaan normaalia voimakkaammin rohkaista kuluttamiseen, mutta että itseasiassa sitä ei kannattaisi tehdä vaan säästää pennosensa ja jos olisi tosi viisas niin voisi sijoittaa ja jotenkin rikastua.

No, en ole koskaan ollut suunnattomassa määrin raha-asioihin päin.

Mesekeskustelua

En olisi uskonut palaavani täällä enää aiheeseen "Tristan", mutta hitto vie, niin tässä nyt kävi kuitenkin.

Törmäsin häneen viime perjantaina toimistolta lähtiessäni. Tristan oli tupakalla ulko-oven vieressä. Hätkähdän vielä vähän hänet nähdessäni, mutta moikkasin coolisti ja jatkoin matkaa. Hän huikkasi perääni, vaikutti vaivautuneelta, pyysi minua kahville tai lounaalle kanssaan viikonloppuna. Kieltäydyin kohteliaasti ja kävelin pois.

Viikonlopun aikana istuin ihan liikaa tietokoneen ääressä ja muun muassa mesetin Tristanin kanssa. Tai aika monologiahan se oli. Hänen puoleltaan. Loputonta avautumista kaikista mahdollisista elämän huolista ja murheista, terveyden ja mielenterveyden ongelmista, epäilyistä ja peloista ja suruista ja traumoista ja huh huh. En oikein tiedä miten tähän nyt suhtautuisin. Olen aika ystävällinen ja kuuntelevainen ihminen luonteeltani, joten oli luontevaa kuunnella ja kommentoida asioita, eikä tunnu siltä että eksään pätisi siinämäärin eri säännöt kuin muihin maailman ihmisiin etteikö sitä voisi olla olkapäänä ja antaa neuvoja jos niitä kysytään. Mutta en tiedä olenko koskaan ollut näin massiivisen vyörytyksen kohteena. Tuntuu että kaikki ton ihmisen paha olo ja huonot ajatukset ovat tässä ihan minua varten... eikä Tristan kuitenkaan sitten oikein reagoi mitenkään siihen mitä hänelle sanon, tai siihen että ylipäätään sanon.

Onkohan tämä nyt sitten sitä peräänkuulutettua "ystävyyttä"? Ja miksi olen niin munaton, etten edelleenkään osaa edes kysyä häneltä että tätäkö tarkoitat kun sanot että haluat olla tekemisissä? Miksi se mitä hän minusta ajattelee on jollakin idioottimaisella tasolla sitten kuitenkin tärkeää, kun en pysty edes kuvittelemaan että vastailisin hänelle muuten kuin ystävällisesti ja kiinnostuneesti?

Talvikarnevaalit

Joulukuu on kyllä yksi iso karnevaali. Sitä luulisi että sanon tämän ihastusta puhkuen, kaipaanhan suomalaiseen elämänmenoon oikeastaan nimenomaan lisää karnevaalia, mutta toisaalta... jos karnevaali meikäläisittäin on tätä niin voisi kyllä jättää vähemmällekin.

Joulukuussa Citymarketissa soi joululaulut. Tykkään joululauluista aattona kuusen kynttilöiden valossa piparia purressani. Citymarketissa Petteri Punakuono vituttaa, ja hyvä biisi menee assosiaatiosta pilalle. Joulukuussa metron kylkeä komistaa Itäkeskuksen mainostarra, jossa cocacolapukki näyttää voitonmerkkiä sormillaan ja jouluinen teksti julistaa Ostosrauhaa! Maailma on äkkiä täynnä äklöttävän amerikkalaisia joulukoristeita, valkoisia kimaltelevia muovikuusia, ihanuutta hehkuvia joululahjaideoita ja lahjakuvastoja ja sellaista hypetystä että on ihme, etteivät jouluostoksilla ramppaajat spontaanisti oksentele kauppakeskusten ostoslaareihin.


Yhtä aikaa kimaltelevan kauppajoulun kanssa juhlitaan myös erästä vuoden parhaista ryyppyputkista, pikkujouluja. Pikkujouluja on joka viikonlopulle ja enenevässä määrin myös keskelle viikkoja, kun kaikki kemut eivät onnistu änkemään itseään rajalliseen määrään perjantai- ja lauantai-iltoja.

Pikkujoulukauden alun huomaa siitä, että eräänä ihan tavallisena torstaina tai perjantaina joskus marras-joulukuun vaihteessa, noin kello 19 illalla, jalkakäytävälle kurvaa taksi josta nousee pikkumustiin pikkutakkeihin pukeutuneita nousuhumalaisia aikuisia, joilla on tonttulakit päässä ja kovaäänisen nousujohteinen meininki. Pikkujouluissa on jotain samaa kuin ruotsinlaivoissa: suomalaisuuteen kuulumaton tälläytyminen viedään niin pitkälle että näytetään siltä kuin tarkoituksena olisi pönöttää, mutta pönöttämisen sijaan otetaan kunnolla ja mietitään vasta aamulla, jäikö sukkahousut vessassa käynnin jäljiltä roikkumaan hameen vyötäröltä persettä pitkin lattialle vai tuliko ne vedettyä kunniallisesti jalkaan ja hukattua vasta jossakin myöhemmässä, humalan hämärään armollisesti jäävässä vaiheessa.


Pikkujoulu ja kauppajoulu jatkuvat rinta rinnan koko kuukauden. Ne ovat kulttuurinen preludi vuoden huipentumalle, joululle, jonka merkityksestä kenelläkään ei ole mitään hajua. Ei kukaan täällä mitään Jeesus-lasta juhli, mutta eipä juhli myöskään pimeyden kääntymistä valoa kohti (eihän sitä edes huomaa ennen maaliskuuta). Ei sillä että juhliminen välttämättä sen suurempaa syytä tarvitsisi - kyllähän pimeyden, loskan, arjen ja kaamosmasennuksen keskellä eläminen on ihan tarpeeksi kurjaa että ihmisen kannattaa piristää moista bailaamalla aina kun masennukseltaan jaksaa. Joulun suhteen tuntuu kuitenkin vuosi vuodelta enenevässä määrin siltä, että kun se etukäteisrummutus ei enää ole lämppäribändin vaan ihan oman viisiosaisen konserttinsa asemassa, niin juhlan päätapahtumaankin kaipaisi vähintäänkin ison kansainvälisen staran esiintymään. Eikä joulupukki tule ainakaan meille ikinä, ehkä olen sitten ollut aina liian tuhma lapsi.

Mielessä käy, että joululahjoja voisi mennä ostamaan. Toisaalta voisi säästää kaikki rahat ja ostaa itselleen jotain ihanaa joulunjälkeisistä alennusmyynneistä.

kuvat: janedutton.com, images.inmagine.com

Nörtistä pelimieheksi

Perttu on paljastumassa suuren luokan pelimieheksi. Tämä on varsin yllättävä paljastus, sillä Pertun moniin loistokkaisiin ominaisuuksiin ei missään nimessä ole perinteisesti kuulunut niitä asioita, joita pelimieheltä normaalisti odotamme.

Perttu on älykäs ja työteliäs nörtti, jota kiusattiin pienenä koulussa niin paljon että hänestä kasvoi sulkeutunut ja itsetunto-ongelmainen nuori. Nyt, lähempänä 30 kuin 20 ikävuottaan, Perttu on onnistuneesti käsitellyt ison osan näistä nuoruuden traumoistaan ainakin siihen pisteeseen saakka, että sosiaalista elämää löytyy muualtakin kuin virtuaalimaailmoista ja muutenkaan mies ei näytä siltä että hirveästi häpeää itseään. Bailu maistuu ja hauskaa näyttää olevan.


Naisetkaan eivät ole Perttua karsastaneet teinifinnien kaikottua ja pahimpien nörttilasien vaihduttua trendikkäämpään malliin. Pertulla on ollut kaksi vakavaa seurustelusuhdetta, joista toinen kesti viisi vuotta ja toinen kaksi. Ja nyt sinkku-Pertusta paljastuu porukan kovin pelimies! Pelkästään marraskuun aikana Perttu raportoi lämmittäneensä yhdeksän eri tytön lakanoita. Yhdeksän! Siis yhdeksän! Ja Perttu ei suinkaan ole sen kaltainen mies joka tempoo tällaista hatusta ihan vain nostaakseen kaverityttöjen kulmakarvoja hämmästelyyn ja poikien kadehdintaan.

Ja nyt joulukuussa sama tahti jatkuu - on kymmenes päivä ja neljäs tyttö menossa. Muistatteko vielä Teppo M:n ja Sata naista -blogin? Teppo ei vuodessa päässyt kuin kolmeenkymmeneen, Perttu löisi tällä tahdilla sata rikki helposti.

Pertun tapaus saa minut pohtimaan, mikä mahtaa olla se maaginen ainesosa joka tekee jostakin ihmisestä haluttavan toisen sukupuolen (tai samankin) silmissä? Pertulta puuttui se aiemmin. Nyt hänellä on se. Mikä on muuttunut? Onko itsevarmuudella ja röyhkeällä päämäärätietoisuudella näin suuri vaikutus? Riittääkö, että tietää mitä haluaa ja tietää saavansa sen? Miksi kaveripiiristä löytyy Perttua periaatteessa komeampia ja sosiaalisesti sulavampia miessinkkuja, joille kyllä kuulemma kelpaisi samanlainen meininki, mutta mitään kaverihalauksia kuumempaa ei ole aikoihin ollut luvassa? Ovatko he vain ujoja ja saamattomia nössöjä? Saisiko mies jos ottaisi?


En tunne yhtäkään naista joka ei aika ajoin valittaisi suomalaisten miesten kyvyttömyyttä tehdä aloitteita muuten kuin niin humalassa, että aloitteesta siirrytään suoraan lopetukseen. En ole tavannut yhtäkään miestä joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen aloitteellisuudellaan. Jokainen suhteentapainen, missä olen koskaan aikaani viettänyt, on ollut voittopuolisesti naisellisen oma-aloitteisuuden voittokulkua. Nainen siis vie ja mies on tyytyväinen, kun pillu tulee ovelle tarjoamaan itseään.

Kun soitan äidille, se sanoo että eikö sinun pitäisi nyt jo tuossa iässä löytää joku mies ja mennä kunnon töihin ja hankkia ammatti ja päläpälä. Jossain alitajunnassani äidin, äidinäidin ja äidinäidinäidin äänet laulavat minulle kaanonina laulua siitä mitä nuoren naisen pitäisi tietyssä iässä elämässään saavuttaa. Maailma tosin on muuttunut äitini nuoruudesta minun nuoruuteeni enemmän kuin äidinäidinäidin nuoruudesta äidin nuoruuteen, joten parempi olisi jos voisin kuunnella jotain toista, modernimpaa biisiä. Laajassa kaveripiirissäni on nopeasti ajateltuna kolme pariskuntaa ja viisinkertainen määrä sinkkuja. Tytöt haluaisivat suhteita. Ehkä pojatkin, ehkä ne eivät vaan puhu siitä. Eivätkä ainakaan tee asialle mitään.

kuvat: imagebank.org.uk, celebrity-pics.movieeye.com

Tiistai, päivistä rakkain

Tiistai on viikon turhin päivä. Olen tainnut sanoa sen ennenkin.

Tänä tiistaina toimistolla salamoi. Työskentelen aika isossa firmassa aika isolla osastolla, joka kattaa kokonaisen ison kerroksen. Kerroksessa on kaksi pitkää käytävää, joiden varrella on neukkareita, työhuoneita ja muita tiloja. Käytävien päädyissä sijaitsee kaksi suurta avokonttoria meille, jotka emme tarvitse omaa rauhaa töistämme suoriutumiseen. Minun kanssani samassa huoneessa asuu muun muassa kaksi itseäni ehkä kymmenen vuotta vanhempaa naishenkilöä, jotka ovat ilmeisesti aina vähän inhonneet toisiaan.

Firmalla oli lauantaina pikkujoulut. Toinen näistä neideistä - mielestäni se hehkeämpi ja ehdottomasti mukavampi, Marika nimeltään - pisti siellä sutinat pystyyn Janin kanssa, jolla on oma huone tuolla toisella käytävällä. Sutinat olivat melko näkyviä ja julkisia, ja niistä supistiin eilen kahvihuoneessa pitkin päivää. Tänään ei enää supista, ainakaan meidän huoneessamme: täällä oli lounastunnin aikaan aito huutokonsertti, kun Marika ja nillittäjä-Tiina jäivät ottamaan naisen mittaa toisistaan. He tyytyivät suihkimaan vihaisia katseita toisiinsa siihen asti että muut lähtivät lounaalle. Ilmeisesti minä edustan heille kuuroa ja merkityksetöntä kansanosaa, sillä ruisleipälounaani webin selaamisen äärellä ei liikauttanut heidän ilonsa äänenvoimakkuutta asteenkaan vertaa vaisumman puolelle.

Kävi ilmi, että nillittäjä-Tiinalla on ollut jo pidemmän aikaa sekä ihastus että orastava työpaikka-säätö Janin kanssa, joka on myös naimisissa joskin ilmeisesti asumuserossa rouvastaan ("se petti sitäkin", Tiinan mukaan), ja Marika on nyt pikkujoulupuuhasteluillaan sotkenut tämän kuvion. Nillittäjä-Tiina on ihan hirveä mäkättämään ja jänkäämään mistä tahansa pikkuasioista. Niinkuin tosi kovaääninen hyttynen joka tökkii pistimellään ja inisee megafoniin korvan juuressa. Marika taas on, näköjään, todella tulinen, suorasanainen, kovaääninen ja karmivan ilkeä sille päälle sattuessaan.

Nyt, kun huone on taas täynnä ihmisiä, on huuto vaimennut mutta ilmapiiri on vähintäänkin ruudinkatkuinen ja epämiellyttävä. Sekä Tiina että Marika ovat käyneet vuorollaan kuiskuttelemassa erinäisten ihmisten kanssa tässä huoneessa, ja tuntuu kuin olisin keskellä kiristyvää verkkoa jossa päivän lopuksi joku mestataan.

Tilanteen viehättävyyttä lisää se, että menkat alkoivat aamukahvin aikaan. En ollut varautunut tilanteeseen ollenkaan, joten tungin naisten vessassa karheita paperisia käsipyyhkeitä pikkuhousuihini. Sekös tuntuu mukavalta. Tällaisena päivänä sitä on erityisen iloinen siitä, että panosti aamulla salaiseen seksikkyyteen ja pisti valkoiset stringit jalkaan. Enkä todellakaan käy ostamassa kaupasta parempia suojia kun kotona odottaa ekologinen ja kotimainen kuukuppi.

Jos tätä lukee joku nainen joka ei vielä tiedä tai ole uskaltautunut kokeilemaan kuukuppia, nyt viimeistään on aika tehdä se! Kuukupissa ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa ja pelkkiä hyötyjä ja etuja. Kestää ikuisesti (no kymmenen vuotta kuulemma kuitenkin), on helppo käyttää, hygieeninen (sitä pestään ja keitellään käyttöjen välissä) ja voi että miten hyvä olo tulee siitä ettei kuukausittainen vuotosarja kasvata maailman jätevuoria. Kestovaipat vauvoille ja kestositeet tai kuukupit naisille!

kuvat: Death Becomes Her, kuukuppikunta.net

Pitkästä aikaa!

Syksyn ja talven välimaastossa raahustaminen on tuntunut niin painavan pimeältä, ettei ole ollut oikein sykettä kirjoittaa mitään. Hirveästi huvittaisi pitää blogia ja jaaritella tänne asioista, mutta huomaan olevani vähän epävarma sen suhteen että mitä kaikkea nyt on mielekästä naputella johonkin tällaiseen enemmän tai vähemmän julkiseen paikkaan. En tarkoita siis sitä, että miten yksityisiä asioita voi kertoa, vaan enemmänkin että onko mitään järkeä kirjoittaa että "olen ollut tämän viikon töissä enkä ajatellut mitään, ostin kyllä kivat rintsikat Gina Tricotista ja kävin kerran kahvilla".

Tämä vuodenaika on varmaankin suunniteltu sisäänpäin kääntymistä varten. Ainakaan tuo kaiken yllä alati leijuva sakea pimeys ei hirveästi rohkaise tutustumaan ihmisiin ja viettämään hulvatonta vapaa-aikaa. Ystäväni Sakari tosin kertoi, että itseasiassa kaamos on joidenkin tutkimusten mukaan - ainakin joillekin ihmisille - vahvointa parinmuodostuksen aikaa... tai vähintäänkin irtoseksin aikaa. Naiset ilmeisesti tykkäävät seksistä huhtikuussa ja miehet marraskuussa. Aika yllättävää?

Itkeskelin Tristanin perään naurettavan pitkään, mutta tulipahan itkut itkettyä ja nyt ei enää tunnu missään. Törmäsin häneen kerran työpaikallani, ja iloiseksi yllätyksekseni huomasin että ei tehnyt mieli sen enempää väistellä kuin kosketellakaan, eikä mieleni kehittänyt mitään hämmentäviä skenaarioita siitä miten läiskin häntä kasvoille tai menemme vessaan sekstailemaan tai mitään. Eikä hän pyytänyt minua keittämään kahvia. Eilen illalla vaihdoimme muutaman sanan mesessä, ja se tuntui ihan normaalilta asialta, että tuolla on joku jonka tunnen ja jonka kanssa voi puhua jostain jos on sellainen hetki.

Suhteen jälkimainingeissa tutkiskelin myös paljon suhdettani miehiin, tai suhdettani suhteisiin. Tämä klassinen juttu: että missä määrin sitä on jonkun kanssa vain ollakseen jonkun kanssa, ja missä määrin ei olekaan rakastunut ihmiseen vaan rakastunut siihen että on rakastunut? Luulenpa, että minulla on sellainen vaihe elämää menossa, jossa tekisi ihan hirvittävästi mieli olla jossakin sellaisessa suhteessa jota en osaa edes itse määritellä, ja sitten haen sitä ihan älyttömistä paikoista. Enkä tietenkään löydä etsimääni kun en edes tiedä mitä etsin. Ja sitten ärsyynnyn koko touhuun, koska salaa halveksun naisia jotka etsivät itselleen miestä - mitä pahaa siinä nyt sitten on?

En tiedä, mutta en halua olla sellainen nainen. En halua etsiä jotakuta täyttämään omaa tyhjyyttäni ja tarkoituksettomuuttani. Luulen ymmärtäväni tämän, ja luulen olevani siitä kohtaa itsenäinen ja niinpoispäin, mutta oikeasti taitaa kyllä olla niin että se ihan sama vähän epätoivoinen toisen ihmisen kaipuu ja halu tulla nähdyksi ja ihailluksi on yhtä lailla olemassa minussa, se on vain enemmän piilossa - ainakin itselleni siis, tuskin esim tämän blogin lukijoille. ;)

Tässä on nyt viime ajat menneet sitten aika tiiviisti töissä, kotona nyhjöttäen ja harrastusten parissa. Ystäviä on tullut nähtyä kyllä, mutta olen ollut aika sisäänpäin kääntynyt ja pohdiskeleva enemmänkin kuin sellainen sosiaalinen ilopilleri. Ja niinhän siinä sitten käy että kun itseä ei kiinnosta niin miehiä alkaa kiinnostaa: kokonaista kolmelta (3!) mieheltä on tullut lyhyen ajan sisällä aika selkeitä kiinnostuksen osoitteluja. Ihan huvittaa miten tämä lemmenpyörä pyörii aina just tällä tavalla. Jaksan reagoida lähestymisiin hädin tuskin ollenkaan, ja senkin verran vain jotta en vaikuttaisi ihan niin tylyltä ja kylmältä kuin miltä minusta tuntuu. Ei nyt, pojat, ei nyt.

Eihän se kirjoittaminen nyt niin kamalaa ollut. Ehkä teen tätä toistekin!

Perjantaiyllätys

Maailma pelleilee kanssani järkyttävällä tavalla.

Oli perjantai-iltapäivä. Olin käynyt noutamassa kuumaa kahvia avuksi krooniseen jumitukseeni toimiston pehmeäsohvaiselta kahvittelupisteeltä. Pitelin toisessa kädessäni aivan liian täyttä kahvikuppia ja toisessa oleellista tiedotetta, jota olin täysin uppoutunut lukemaan. Käytävälle kääntyessäni törmäsin ihmiseen joka tuli kulman takaa minua vastaan. En ehtinyt havaita hänestä kuin kengät ja lahkeet, sillä huomioni meni siihen että en läikyttänyt kahvia päälleni.

- Oi anteeksi!, huudahdin, ja kohotin katseeni. Edessäni seisoi komea ja siististi pukeutunut mies -- Tristan.

Muki tipahti teatraalisesti käsistäni kilahtaen rikki lattiaan, ja kuuma kahvi levisi meidän molempien kengille.

- Emilia! Voi että!, huudahti pomoni, jonka läsnäolon rekisteröin vasta nyt.

- Tämä on Emilia, meidän kesätyöläisiä joka nyt on tuolla Osaston puolella töissä. Emiliaa voi pyytää keittämään kahvit jos on päässyt loppumaan.

Tristan hymyili mielestäni pirullista hymyä ja kätteli minua.

- Tristan on Firmasta jonka kanssa me aletaan tehdä yhteistyötä. Hän tulee tänne kerran viikossa hoitamaan näitä Asioita ja katsomaan miten hommat etenee.
Aivoni olivat pysähtyneet. Kättelin Tristania ja tuijotin lasittuinen silmin hänen kravattiaan.

- Mä oon tosi pahoillani tästä, sanoi pomoni, tarkoittaen kahvia lattialla. - Jatketaan tuonne neukkariin sitten....

Kahvi loiskui lattialla mukinpalasten ympärillä. Saatoin ajatella vain sitä, että tukka oli hätäponnarilla ja että näin viimeksi tuon kravatin roikkumassa Tristanin sängyn päädystä.

Häiriö

Viime viikot ovat menneet tosi hyvin. Ensimmäisen viikon itkin, olin onneton ja ajattelin häntä taukoamatta; toisen viikon olin vihainen ja vahva ja keskityin ajamaan ajatuksia pois mielestäni; kolmannella viikolla ajatukset eivät enää vaivanneet edes esiintyessään, vaan alkoi tuntua siltä että nyt taidan olla over him. Nauratti taas ihan aidosti ja tuntui asioilta miltä ei ollut muutamaan viikkoon tuntunut, kuten että elämä on kivaa ja maailmassa on asioista mistä voi nauttia.

Eilen illalla kävelin tyttöystävieni kanssa tupakkapaikan läpi juhliin, suoraan Tristanin ohitse vilkaisemattakaan häneen.

Niinhän siinä sitten kävi että ennen pitkää, epäilemättä nautittuaan tarpeeksi alkoholia, Tristan löysi minut ilman suojaavia seuralaisia. Hän tivasi että emmekö voisi olla jo ystäviä, onhan tässä mennyt jo aikaa. Hänelle on kuulemma niin kovin hankalaa kun ei tiedä missä minuun saattaa törmätä ja sitten on vaikeaa suhtautua. Että voitaisko nyt jo olla ystäviä.

Olisi pitänyt sanoa, että voitko painua vittuun kun minua ei sattumalta kiinnosta. Sen sijaan kuuntelin. Sanoin, että ei sitä voi tietää koska voidaan olla ystäviä, jos koskaan. Että pitää antaa sille aikaa. Että asioiden pitää antaa kuolla rauhassa.

Tristan halaili minua viiden minuutin välein ja vakuutteli, että kyllä nyt on oltu tarpeeksi kauan erossa toisistamme ja olisi aika olla "taas ystäviä". Jäi epäselväksi, koska tämä aikaisempi ystävyytemme on tapahtunut. Humalaisten lätinää, tyhmähän minä olen kun sellaista suostun kuuntelemaan. Ei siinä muuta tapahdu kuin että yksi itseään toistava teema pyörii ympyrää. Tristanin viesti oli, että "on ihan vammaista jos sen takia, että meillä on ollut joku suhde joka ei toiminut, meidän pitää teeskennellä ettei tunneta toisiamme".

Hän suuteli minua poskelle ja sitten suulle. Löin avokämmenellä poskelle.

- Mitä sä luulet tekeväsi!?
- ...okei, ehkä meidän pitäisi olla vielä kuukausi erossa toisistamme.
- Se erossaolo toimi ihan hyvin siihen asti että sä tulit rikkomaan sen!
- Voidaanko me sitten kuukauden päästä tehdä noin?

Nukuin suunnattoman huonosti ja aamulla herättyäni huomaan, että kolmen viikon ajan kasaamani mielenrauha on tipotiessään. Tuntuu sekavalta ja surkealta.

Siitä lopetuksesta

En ole osannut kirjoittaa.

Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.

Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.

Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.

Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.


Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.

Ehkä joskus.

Tyttöjen tiistai

"Olisipa minulla aikakone", mietti Emilia soittaessaan ystävänsä Avan ovikelloa. "Hyppäisin sillä aikakoneella muutaman viikon päähän, sinne asti missä kaikki tämä hirveä tunnekuohunta on varmasti mennyt jo ohitse, on turvallinen ankea marraskuu ja voi keskittyä kaikessa rauhassa talvihorrokseen ja kynttiläiltoihin tyttöystävien kanssa."


Ava, Peppi ja Inka olivat kattaneet olohuoneen matalalle pöydälle mausteista tofusalaattia ja avanneet viinipullon. Viini keskellä viikkoa on varmaan minun hermojani varten, ajatteli Emilia, ja kieltäytyi juomasta yhtä kohteliaasti kuin närppi salaattiaan. Avan avarassa sinkkutytön kaksiossa vallitsi vaalea rauhallisuus, pehmeä valaistus ja tyttömäisen sisarellinen tunnelma, mutta Emilialla oli vatsanpohjassa sellainen olo kuin olisi tullut syötyä pieniä kiviä jotka kaihersivat sulamattomina mahaa.

Miehet mitä luultavimmin keksivät kaupungit. Miehet keksivät kaikenlaisia typeriä kotkotuksia, joilla on lopulta äärettömän vähän tekemistä orgaanisen ja tässä hetkessä tapahtuvan elämän kanssa. Miessuku itse sanoo sitä tietenkin edistykseksi, ja osa heistä luultavasti argumentoisi että tekevät edistykselliset keksintönsä pitääkseen vaimon ja lapset lämpiminä. Tyttöystävien muodostamassa lämpimässä naispesässä muhiessaan Emilia mietti, että todellisuudessa ihmisen rakentama maailma on tainnut syntyä sitä kautta, että omissa ajatuksissaan yksin elelevät miehet ovat lähteneet äidin, tätien, siskojen, vaimojen ja tytärten lämmöstä tutkimusmatkailemaan maailmalle ja koettaneet taivuttaa todellisuutta siellä vastaamaan omia hulluja kuvitelmiaan.


Feminiinisestä, orgaanisesta, pehmeiden ja kaoottisten muotojen maailmasta mies on rakentanut suorien linjojen ja loogisen järjestyksen kaavan. Mies rakensi kaupungit ja toi naisensa sinne, ja sytytti valot koko planeetalle joka paikkaan niin, ettei nainen saa missään enää nukkua rauhassa pimeässä. Mies taitaa pelätä pimeää, tunteiden ja alitajunnan valtakuntaa, tuntematonta ja sääntöjä pakenevaa. Miehellä olisi paljon opittavaa naisen viisaudesta.

Tyttöjen kanssa vietetty aika pehmensi ja tyynnytti, ja jakaminen auttoi: kukapa samassa elämänvaiheessa tai iässä oleva nainen ei olisi ehtinyt kokea suunnilleen samoja asioita. Ava kertoi muille pitkän tarinan omasta Tristanistaan, miehestä jonka kanssa hän vietti yli neljä vuotta epämääräisessä, addiktiivisessa ja satuttavassa suhteessa. Peppi paheksui äänekkäästi: hänestä suhde meni suoraan hyväksikäytön piikkiin.
Kun Peppi ja Inka eivät olleet kuulemassa, Ava tunnusti Emilialle haluavansa joskus vieläkin palata miehen kanssa yhteen, niin vahva oli side heidän välillään vaikka suhde oli silkkaa kärsimystä. "En silti aio tehdä sitä, koskaan, missään olosuhteissa... Olen ymmärtänyt että se rakkaus mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mikä voi paremmin silloin, kun se saa vain olla passiivisena, ilman että yritän tuoda sitä esille ja olla tekemisissä. Voi silti rakastaa."

kuvat: kynttilät googletettu jostain, talot http://www.theforestryservice.com

Erotuskaa

En nyt oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin.

Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.

Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.

Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.

Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.

Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.

Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.

Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.

Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.

- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?


- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...

Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.

- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.

Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.


Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.

- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?


Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.

Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.

Jäkätystä

Eräs syy tähän kieltämättä luotaatyöntävään ja liioiteltuun parisuhdevastaisuuteeni on se, että parisuhteisiin päätyvät nuoret ihmiset alkavat usein käyttäytyä monella tapaa niin idioottimaisesti. Nuoret ihmiset tietysti käyttäytyvät joka tapauksessa monella tapaa idioottimaisesti, eli sinänsä ehkä siinä tapahtuu vain kvalitatiivista eikä niinkään kvantitiivista vaihtelua.

Mutta tiedättehän, nämä vakiot. Kun kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu oksettavan me-keskeiseksi: "En tiedä vielä tullaanko me", vastaukseksi siihen kun olet selväsanaisesti kutsunut vain pariskunnan toisen osapuolen pieneen ja intiimiin illanviettoon, "me ollaan nyt lähdössä" sanottuna painokkaalla äänensävyllä niin oman kullan kuin muidenkin kuullen siinä vaiheessa kun jompi kumpi haluaa lähteä ja tämä lähtösuunnitelma sisältää automaattisesti toisenkin, koska ilmeisesti sekä avaimia että jalkineita omistetaan vain yhdet. Tai miten parisuhde menee hyvinä hetkinä ystävyyssuhteiden edelle, mutta yhtälailla kun siinä ilmenee kriisejä niin nekin ovat tärkeämpiä kuin kenenkään muun asiat, ja niin pois päin.

Ärsytyslistani huipussa on kuitenkin sellainen tietty varovaisuus ja jäykkyys mitä (ainakin tuoreissa) parisuhteissa elävät ihmiset ilmentävät muita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tiedättekö ilmiön? Kuinka eläväinen ja hauska, luonnostaan flirttaileva ja tytöille juttua heittävä nuorukainen muuttuu jäisen jäykäksi pökkelöksi naisten seurassa alettuaan seurustella. Tietenkin lähinnä tyttöystävän ollessa paikalla. Asiasta tekee niin ärsyttävän juuri se, että olipa kyse tahdonalaisesta toiminnasta kummankaan osalta tai ei, kyseessä on niin raivostuttavan ilmiselvä ihmisen luontaisen sosiaalisen toiminnan tukahduttaminen että se on ihan kammottavaa katseltavaa. Ihan kuin mies alkaisi yhtäkkiä pelkäämään että tyttöystävä saa raivokkaan mustasukkaisuuskohtauksen jos hän hymyilee ja nauraa toiselle naaraalle.

Ja varsinkin kun tämä tapahtuu toisilleen entuudestaan tuttujen ihmisten, jopa kavereiksi laskettavien kesken, se on niin verta kuohuttavaa että tekisi mieli nostaa kissa pöydälle ja kertoa pariskunnalle tasan tarkkaan että saatte toisenne vaikuttamaan mustasukkaisilta, omistushaluisilta, jäykiltä tylsiksiltä.

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tällaista ankeaa ihmissuhdevuodatusitkublogia. Nyt on vain aika dramaattinen kausi meneillään... aina välillä ajattelen muitakin asioita ja havaitsen maailmassa muutakuin kuin rikkinäisiä ihmissuhteita, mutta tällä hetkellä en oikeastaan. Piti tavata Tristania taas perjantaina, mutta tietenkin hän soitti minulle tuntia sovitun aikamme jälkeen ja kertoi olevansa edelleen töissä, mutta että kello se-ja-se voidaan nähdä ja hän soittaa sitten. No eipä soittanut ennenkuin paljon niitä aikoja myöhemmin, ihan vain esitelläkseen uskomattomia ihmissuhdetaitojaan.
- Kuule, kyl mä oon nyt jo liian väsynyt tapaamaan sua. Et mä meen tästä vaan himaan nukkumaan.

Oikeasti odotan että tapaamme seuraavan kerran, että voin sanoa hänelle jotain mitä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.

Ja Annu, tajusin että olen estänyt anonyymit kommentit mutta tästä eteenpäin voit kommaa jos haluat.

Palkintojenjakotilaisuus

Nyt olen aivan ällikällä lyöty. Sain tällaisen jonkun hehkuttelunimityksen mitä blogimaailman ihmiset jakelevat toisilleen. Mitä ihmettä! Kiitos Kisu, tuskin voisin olla enää hämmästyneempi. En ilmeisesti pidä blogiani ollenkaan oikeana asiana joka tapahtuu oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten joukossa. Yllättää ihan tarpeeksi paljon että joku lukee, saatika että vielä jotenkin viihtyy sen parissa mitä lukee. Kiitos :)

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa

2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen

3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Mitenköhän nyt voisin tehdä tämän niin etten vain nimeä niitä samoja maailman suosituimpia blogeja jotka varmaan saavat tällaista pommitusta ihan liiakseen muutenkin. En mitenkään. En lue tarpeeksi montaa blogia. Ei voi mitään!

Tämän jälkeen

Solutoveri

Green life for a fashion freak

Ikisinkku

Bosporin rannalla

Ekoelämää

Nelliinan vaatehuone

Buddhaluonto koetuksella

Vietin perjantai-iltapäivää leppoisasti Akselin ja Anselmin kanssa Eirassa videoita katsellen. Muhkea pehmeä sohva piti minua lempeässä syleilyssään ja oma sylini oli täynnä kahta pehmeäihoista ja muovailuvahan lailla toisiinsa muotoutuvaa pientä poikaa, jotka katsoa napittivat piirrosfilmiä täydellisen keskittyneinä. Oloni oli niin mukava ja ihanan normaali, että kun Meri-Satu tuli kotiin, ehdotin että hän ottaisi Danielin kanssa yhteisen vapaaillan ja jättäisi minut tekemään lapsille ruokaa ja hoitamaan nukuttamisen.

Perhettä ja työtä harrastaville pariskunnille ei liian usein tule tilaisuutta viettää vapaailtaa yhdessä elokuvan ja ravintolaillallisen merkeissä, joten Meri-Satu suorastaan riemastui ehdotuksestani. Aurora nukkui ja pojat olivat televisiotranssissa, joten päädyimme viettämään yllättävää ja kivaa aikaa yhdessä Meri-Satun käyttäessä minua makutuomarina valitessaan vaatteita ja koruja ylleen. Hyvältä näyttäen ja ihanalta tuoksuen hän liihottelikin pian tapaamaan miestään, ja minä jäin pikku nassikoiden kanssa viettämään iltaa.

Kaikki sujui tosi mukavasti, pojat olivat hellyyden- ja huomionkipeitä ja halusivat kilpaa osoittaa osaavansa syödä itse ja pestä hampaat itse ja laittaa yöpuvun päälle ja valita iltasadun, ja menivät lopulta sitten aika nätisti nukkumaan. Auroran unirytmi on vähän kummallinen, ja tyttö heräsi vähän ennen kuin pojat väsähtivät, mikä teki nukuttamisesta jossain määrin hetkistä kun Auroraa piti tietenkin vielä syöttää siinä samalla, mutta onneksi tyttö on tosi kiltti ja kärsivällinen luonteeltaan. Seurustelin sitten Auroran kanssa vielä illalla aikani, kunnes hänkin siirtyi unten maille ja minä jumittelin muhkealla sohvalla kirjaa ja telkkaria kunnes Meri-Satu ja Daniel palasivat virkistyneen ja heleän oloisina iltareissultaan. Palasin kotiin vasta puolilta öin, mutta astuessani väsyneenä märkien lehtien peittämää jalkakäytävää pitkin oli oloni levollisen onnellinen. Tunsin löytäneeni kadoksissa olleen sisäisen rauhan.


Lauantaina sisäinen buddhaluontoni kuitenkin joutui koetukselle. Tapasin Tristania, vaihteeksi kahden kesken. Kaikki oli täyttä katastrofia.

Tapasimme, ensinnäkin, tavalliseen tapaan naurettavan myöhään, Tristanin töiden vuoksi. Menin hänen luokseen yöllä, mikä romantiikankaipuudestaan kierolle vääntyneessä mielessäni on jollain tapaa mukamas romanttista. Ei se oikeasti ole, se on vain väsynyttä. Tristan elää niin eri rytmissä kuin minä, ettei hän tunnu ymmärtävän että en ole skarpeimmillani enää puolenyön jälkeen arki-iltoina: niinpä hän halusi katsoa vielä yöllä elokuvan, johon suostuin kun en koskaan osaa sanoa vastaan sillä en halua vaikuttaa hankalalta (eikä minusta tunnu että minulla on mitään parempaakaan tarjottavaa). Vaivuin loppumetreillä unenkaltaiseen horrostilaan, ja Tristan katseli elokuvan loppuun ja meni sen jälkeen tekemään lisää töitä koneelleen. En jaksanut välittää asiasta vaan torkuin lisää.

Myöhemmin hän kuitenkin herätti minut, ja päädyimme harrastamaan huonoa ja mekaanisen tuntuista seksiä, josta jäi todella paha ja käytetty olo, ja sen jälkeen riitelemään niin että seinät paukkuivat ja naapureillekin varmaan selvisi että ylimmän kerroksen poikamiehellä on sittenkin vaimo ja vielä oikein isolla kaulimella persposkille räimijä. Tristan tavalliseen tapaansa argumentoi että minä ylireagoin, minä tavalliseen tapaani tunsin itseni niin äärettömän haavoitetuksi että tuntui ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kaikilla mahdollisilla tavoilla selväksi ettei voisi vähempää kiinnostaa mikään enää ikinä. Oi voi. Hirveetä sekoilua molemminpuolisesti, ja koko sunnuntain voinkin sitten ihan fyysisesti todella pahoin.

Tällä kertaa luulen olleen paljolti kyse seksistä ilman rakkautta, ja siitä miten traumaattista ja hirveää se parhaimmillaan on. Vaikka minä ja Tristan emme rakasta toisiamme, on meillä kuitenkin tunteita toisiamme kohtaan, ja kenties ne tunteet hyvinä hetkinä muistuttavat rakkauden tunteita ja sitä kautta tekevät mahdolliseksi myös sen että seksi ei ole pelkkää seksiä vaan rakastelua. Mutta tällä kertaa se oli ihan silkkaa seksiä ilman mitään tunteen häivääkään, ja siinä ei ollut mitään hyvää. En oikein pysty ajattelemaan koko asiaa vieläkään ilman, että jokin sisälläni käperyy kasaan ja huutaa kivusta.

Olen jumittanut Sharon Oldsin runoa aiheesta:

How do they do it, the ones who make love without love? 
Beautiful as dancers,
Gliding over each other like ice-skaters over the ice, 
fingers hooked inside each other's bodies, 
faces red as steak, wine, wet as the children at birth, 
whose mothers are going to give them away. 
How do they come to the come to the come to the God come to the still waters, 
and not love the one who came there with them, 
light rising slowly as steam off their joined skin? 
These are the true religious,
the purists, the pros, the ones who will not accept a false Messiah, 
love the priest instead of the God. 
They do not mistake the lover for their own pleasure,
they are like great runners: 
they know they are alone with the road surface, 
the cold, the wind, the fit of their shoes, 
their over-all cardio vascular health--
just factors, like the partner in the bed, and not the truth, 
which is the single body alone in the universe against its own best time.

kuvat: buddha www.poster-spezialist.de, jäätanssijat www.meaus.com

Seurustelusta ja rakastumisesta

Hämmennyksekseni sain havaita että satunnaisia kirjoittelujani lukee joku muukin kuin ne pari kaveria joille olen tämän osoitteen antanut ja jotka eivät koskaan vaivaudu kommentoimaan muuten kuin kasvotusten (miksi ette, senkin ruojat!). Sain kommenttia mailitse, enkä yllätykseltäni osannut vastata siihen mitään (vastaan ehkä vielä joskus, kiitos vaan kommentista paljon ja anteeksi suomalainen hölmö vaisuuteni) heti kättelyssä.

Mutta mitä tämä salaperäinen kommentoija suositteli lääkkeeksi elämääni oli rakastumista ja seurustelua. Olen järkyttynyt. Kukapa nyt ei tietäisi että rakastuminen on universaali ihmelääke melkeinpä kaikkeen ja että parisuhteessa eläminen tekee ihmiselle hyvää melkein millä tahansa mittarilla mitattuna.

Toisaalta, rakastuminen on kivaa vain kun se on molemminpuolista. Yksipuolinen rakastuminen aiheuttaa viiltelyä, stalkkaamista, lisää viiltelyä, surkeiden rakkauslaulujen kuuntelua ja ajan loputonta hukkaanheittämistä kaikenlaisen imelän murehtimisen parissa. Parisuhteetkin ovat terveellisiä vain ollessaan tasapainoisia ja toimivia, enkä halua olla mikään vanhapiika pessimisti, mutta varmaan teidänkin lähipiirissänne on koko joukko niitä hirveitä suhteita joissa olisi koko maailmankaikkeuden hyvinvoinnin kannalta parempi jos ihmiset tajuaisivat vain erota ja etsiä itselleen sopivammat kumppanit. Vai onko minulla satumaisen huono onni rakkausseikkailuiden katsomopaikkojen valinnassakin?


Ei rakastua voi käskystä, se on selvää. Tutkinnan alla parhaillaan onkin, voiko käskystä olla rakastumatta. Voiko negatiivisella itsensä psyykkaamisella estää vaarallista tunnehulluutta muodostumasta toista ihmistä kohtaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä sellaista? Miksi minä haluan tehdä niin? Eikö olisi terveellinen ja kiva temppu päästää irti ja antaa tapahtua mitä tapahtuu?

Huolimatta siitä millaisia parisuhteita olen elämässäni suurimmaksi osaksi nähnyt, minä ihan aidosti uskon onnelliseen rakkauteen. Joku voisi sanoa että täydelliseen rakkauteen. Uskon että on mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa asiat menevät niin hyvin yksiin, ettei tarvitse huutaa toiselle pää punaisena että miksi et ymmärrä minua. Ja ettei tarvitse koskaan ikinä tuntua siltä että me ei vaan pystytä kohtaamaan. Uskon, että tässä maailmassa on ei ainoastaan yksi vaan useita sellaisia yksilöitä, joiden maailmankuvat, uskomukset, luonteet, tavat, tavoitteet, haaveet, toiveet, pelot, flipit, pyrkimykset, tavat osoittaa hellyyttä, makuasiat ja kommunikaatiokyvyt ja ajatukset ja tunteet ja ihan kaikki ovat siinä määrin komplementaarisia omieni kanssa, että meidän on mahdollista klikata yksiin kuin oikeat palapelin palaset toisiinsa.

En usko että rakkaus riittää. Saatika rakastuminen. En usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa! Onko se hirveän inhottavan kyynistä ja pessimististä? Yritänkö suojella itseäni liikaa? Ajattelenko liikaa? Syvästi, syvästi en usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa. Ja Tristanin kanssa on vaikeaa, ei sille mitään voi. En halua rakastua vaikeuksien kanssa. En halua vaikeuksia. Haluan helppoutta ja ihanuutta. Ja uskon että niitä on mahdollista saada.

Tottakai kaikessa on aina kaikkia puolia, enkä tarkoita että pitäisi saada pelkät kermat kakusta. Mutta kuitenkin niin päin, että olisi ensisijaisesti ihanaa ja sitten sen ihanuuden antamilla voimilla jaksaisi puida hankalia asioita, eikä niin päin että on ensisijaisesti hankalaa ja sitten joskus saa vähän kermaa ja sillä verukkeella uskottelee itselleen että kerran vielä.

kuva: hellorosetta.com

Kaaosta kiinalaisessa ravintolassa

Juuri kun pääsin sanomasta, että olen keskittynyt vain kaikkeen ihanaan ja hölö hölö, niin kuinkas käykään.

Tapasin Tristania vakkarikinkkilässämme lounaan merkeissä. Pyrähdin häntä vastaan ja suutelin suoraan suulle, vaikka olimme julkisella paikalla.

- Hullu, mikäs nyt on?, hän sanoi ja työnsi minut pois.
En antanut torjunnan lannistaa itseäni vaan hymyilin hänelle ja aloimme jutella mukavia ja tyhjänpäiväisiä. Ruokaa odotellessamme hän sanoi jotain hyvin romanttisen kuuloistaa, ja sanoin että se oli romanttista.

- En tarkoittanut sitä sillä tavalla. Voithan ottaa sen miten haluat. Mutta en tarkoita sitä.


Aloin taas ahdistumaan omien kuvitelmieni ja todellisuuden välisestä ristiriidasta. Yritin pitää suuni kiinni asiasta, mutta ahdistava tunne vain kasvoi ja kasvoi. Ruokaa närppiessä tuntui siltä, että olen typerä hullu. Aloin kierrellä ja kaarrella aihetta samalla kun pyörittelin riisinjyviä hapanimeläkastikkeessa.

- Tiedätkö, musta tuntuu että mä oon koko ajan tiennyt ettei tää meidän suhde ole rakkautta, mutta olen ajatellut jotenkin että ei se haittaa mitään kun silti on kiva olla yhdessä. Mutta alkaa tuntua siltä että ei sellaista ehkä voi pidemmän päälle jatkaa.

Tristan jatkoi lounastreffejä friteeratun possunsa kanssa.
- Eikö mun pitäisi puhua tästä sulle?
- Puhu vaan. En mä osaa tohon mitään sanoa. Älä stressaa mitä tapahtuu pidemmän päälle.

Jostain syystä vedän aina herneen nenään siitä kun minua kielletään stressaamasta. En stressaa, tämä on... tunnetason huolenpitoa!

Koetin hakea toista näkökulmaa.
- Mun pitää olla rehellisempi itselleni sen suhteen, mikä osa tästä on todellista ja mikä on vaan mun kuvitelmia ja toiveita.
- Mitä jos vaan kertoisit niitä toiveitais, niin vois kattoa että jos niille vois tehä jotain. Ei tää ehkä oo mikään syvä rakkaustarina mutta en mä oo tässä pelkästään huvin vuoksi itseäni varten. Kerro mitä sä haluut niin katotaan jos asiaa voi auttaa.
- En mä halua mitään vaihtokauppasuhdetta!

Söimme riisimme loppuun hapanimelässä hiljaisuudessa - Tristan tyynenä, minä aivan kammottavassa sisäisen kaaoksen tilassa. Menen tuosta miehestä niin naurettavan epätasapainoiseksi että en ollenkaan pysty hyväksymään itseäni enkä reaktioitani, vaan haluaisin yhtäaikaisesti käyttäytyä täysin kohtuuttoman dramaattisesti ja toisaalta painaa jotain reset-nappia ja ottaa koko kohtauksen uusiksi.

Mitä minun pitäisi tehdä?!

kuva: chillisauce.co.uk

Miesasioita

Niin, todellakin - Tristan.

Ranskasta palattuani olin häneen himpun verran kimpaantunut, sillä harmikseni hän ei ottanut minuun kertaakaan yhteyttä matkani aikana. Lähetin reissusta jonkun ujon tervehdyksen ja Suomeen saavuttuani tiedotin palanneeni, saaden jälkimmäiseen vastaukseksi epämääräistä tekstiviestimurinaa. En ole 14-vuotias ja tiedän kyllä, että harva mies on sellainen suuseppomestari mikä meistä tytöistä olisi kivaa, ja olen myös tuntenut Tristanin jo sen verran aikaa että osasin odottaa tai paremminkin olla odottamatta. Silti, kiukutti ja tuntui huomionkipeältä. Onko lapsellista haluta olla kaivattu?

Emme tavanneet toisiamme yli kolmeen viikkoon ja kun taas olimme yhdessä, tuntui vieraalta. Juttu ei luistanut, hän tuntui välttelevän katsekontaktia ja minä tiesin vältteleväni sitä, kosketus oli äärimmäisen kömpelöä ja pakotetun tuntuista. Äsh, ajattelin: turhia kuvitelmia, anna olla, ei tästä tule mitään. Luontainen taipumukseni jättää asiat sikseen sillä sekunnilla kun ne muuttuvat hankaliksi nosti taas kärsimätöntä naamaansa.

Mutta sitten oivalsin jotain minkä kyllä jo tiesin ja mikä on ihan itsestäänselvää nyt kun sen sanoo ääneen, mutta on eri asia ymmärtää jotakin syvällä sydämessään tai vain tietää niinkuin kirjasta lukisi.

Ymmärsin kuinka syvästi pelkään hylätyksi tulemista. Pelkään että jos antaudun tälle suhteelle ja tälle ihmiselle, jos avaan itseni ja olen tässä aidosti, rehellisesti ja pelleilemättä, ilman että teeskentelen kaiken aikaa kovempaa ja kiinnittymätöntä kuin olenkaan, tulen satutetuksi ja jätetyksi ja hylätyksi. Pelkään että jos näytän itseni, hän katsoo minua eikä pidä näkemästään ja kääntyy pois. Ja käyttäytymällä pelkoni mukaisesti rakennan ihan itse välillemme juuri sellaista ilmapiiriä.

Sen jälkeen olen parhaani mukaan pyrkinyt toimimaan hänen kanssaan toisin. Olen yrittänyt pysytellä pehmeänä ja kilttinä, ystävällisenä ja hellänä ja ilmaisemaan positiivisia tunteitani huolimatta siitä millaista palautetta niistä saan. Tuntuu vaaralliselta ja alastomalta, mutta minulla on myös ollut hänen kanssaan paljon ihanampaa kuin tavallisesti! Yhdessäolomme tuntuu paljon, paljon paremmalta kun keskityn hyviin asioihin enkä anna itseni stressaantua siitä etten tiedä mihin tämä on menossa tai mitä Tristan minua kohtaan tuntee, tai mitä minä tunnen häntä kohtaan, tai loukkaantua siitä ja tästä ja tuosta.

Ja se seksi, voi tytöt, se on kyllä paranemaan päin. Ei se aluksikaan huonoa ollut, korkeintaan vähän kömpelöä, mutta nyt se on sellaista että tekee mieli uudestaan ja uudestaan, ja vaikka hän lopulta jättää minut ihan heikoksi ja toimintakyvyttömäksi lakanoille vapimisemaan, tekisi silti mieli lisää. Eihän tällaista olekaan. Olen niitä naisia, joille seksi on aina ollut enemmänkin kiva ajatus ja kuvitelma onnellisesta parisuhteesta kuin mikään todellisessa elämässä tapahtuva ihana ja nautinnollinen kohtaaminen kahden ihmisen välillä.

Onkin aikamoista kohtalon ivaa, että se petikamarin puoli toimii ensimmäistä kertaa kunnolla sitten juuri sen ensimmäisen ihmisen kanssa, johon sekaannun siitä huolimatta että tiedän että hän ei sen enempää rakasta minua kuin ole rakastunut tai edes ihastunut minuun, ja että minulla tästä huolimatta on kova työ olla rakastumatta häneen. Onko tämä ihan typerää tulella leikkimistä?

kuvat: pixdaus.com

Muista syödä hyvin

Vasta päivän toisen työvuoroni käynnistyttyä ymmärsin miksi aamiainen on päivän tärkein ateria, lounas hyvänä kakkosena ja välipala arvokkaasti pronssilla.

Ennen tähän oivallukseen pääsemistä on kuitenkin kelattava nauhaa hieman ajassa taaksepäin. Olihan nimittäin päässyt käymään siten, että hieman lepsuuteenpäin nojallaan olevat, jo aiemmin mainitut elämänhallintaitoni eivät olleet koskaan kuuluneet kaikkein hienostuneimpien lajinsa edustajien joukkoon. Jostain syystä kasvatukseni epäonnistui melko täydellisesti siinä kohdin, missä lapselle opetetaan että raha on arvokasta, tärkeää eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Myöskään sisäiset suorituspaineeni tai stressitasoni eivät pääse mainittavan korkeisiin arvoihin, josta on seurannut melkoisen kevytkenkäistä ja monen järkevämmän ihmisen mielestä kertakaikkiaan hirvittävän typerän lyhytnäköistä suhtautumista rahaan.

Tästä, puolestaan, seurasi ennen pitkää pientä velkaantumista, ja kun pientä velkaantumista ei hoida pois koska kevyet kengät eivät pikku jalkoja paina, se saattaa kasvaa hieman suuremmaksi velkaantumiseksi. Mitä pidempään asiaa katsoo lupsakasti sormiensa lävitse, lainaillen vähän lisää rahaa sieltä sun täältä ja viitaten kintaalla perintätoimiston vihaisiin ilmoitusluontoisiin kirjeisiin, sitä syvemmälle byrokraattis-taloudellis-sosiaalisiin ongelmiin itsensä saa haudattua. Ennen pitkää kengät alkavat puristaa ja pitäisi ostaa uudet, mutta rahat ovat kaput.

Olemme saapuneet nykyhetkeen. Ja nykyhetkessä minä, vastuuntuntoinen aikuinen ja työn sankari, otin toisen työn tämän kesän jälkeen osapäiväiseksi muuttuneen toimistorottailuni ohelle. Aion maksaa velkani pois ja saada talouteni tasapainoon!

Iltapäivätyöni sijoittuu parempiosaisten ihmisten alueelle, Helsingin Eiraan. Varakkaat ihmiset joutuvat olemaan pitkiä päiviä töissä tai töihinsä liittyvissä tyylikkäissä kekkereissä jossakin saaressa kaupungin ulkopuolella, ja tarvitsevat näin ollen kodin- ja lastenhoitajaa iltapäiville ja alkuilloille. Asunto on iso ja valoisa, hyvällä maulla sisustettu ja niin siisti etten oikein tiedä mitä minun on siellä tarkoitus tehdä. Lapsia on kolme - Akseli, Anselmi ja Aurora. Pojat ovat jotain 3-4 -vuotiaita villiapinan poikasia ja Aurora sellainen pieni kapalonyytti joka ei tiedä vielä mistään mitään eikä osaa mitään. Tämän lisäksi perheessä on koira, julmetun iso musta eläin nimeltä Masku - lyhenne hienosta aristokraattisesta rotunimestä, tietenkin!

No, joka tapauksessa. Selvittyäni kunnialla ensimmäisestä työpäivästäni, joka koostui tavanomaisen ankeista, itseään toistavista ja kunnianhimottomista työtehtävistä, minulla oli kyllä periaatteessa aikaa käydä pikaisella lounaalla. Sen sijaan menin UFFiin etsimään lyhyttä skottiruutuhametta koska minulla on liikaa rahaa enkä tiedä mihin sitä käyttäisin. Yhtäkkiä kello oli mun-pitäisi-olla-jo-melkein-siellä, joka johti päivän toiseen tärkeään havaintoon: täytyy alkaa harrastaa liikuntaa. Välittömästi. Kuvittelin että liikkuisin jalkojani käyttäen Iso-Robertinkadun UFFilta Eiraan nopeammin kuin ratikalla -- Helsinkiä tuntemattomille, matka on naurettavan lyhyt -- ja olin vähällä kuolla. En missään nimessä juossut koko matkaa. En itse asiassa juossut edes suurinta osaa matkasta. Perille päästyäni olin silti limaisen hikinen, punainen ja kuumottava, kykenemätön hengittämään tai puhumaan ja jalkani tärisivät niin, etten kyennyt nousemaan niitä paria porrasta jotka johtivat asunnon ulko-ovelle.

Ensimmäinen työpäivä jännitti. Jalkoihin sattui. Keuhkoihin sattui. Paitani oli hiestä märkä. Naamani oli hiestä märkä. Hikeä kestämätön ripsivärini oli tuhrinut naamani. Hiussolkeni oli pudonnut juostessa. Jalkaan tuli hiertymiä. Murtuneeseen varpaaseen sattui. Päässä jyskytti. Oli pakko pyyhkiä naamaa vähän, laittaa lisää ripsaria ja puuteria, avata takki että hiki tuulettuisi hieman ja kiivetä portaat ylös vaikka väkisin. Ja pahinta oli se, että tässä vaiheessa tajusin etten ollut syönyt koko päivänä yhtään, siis yhtään mitään lukuunottamatta paria typerää suklaakarkkia töissä, ja että mahaani kipristi ja minua heikotti, ja että edessä oli vielä neljän tunnin työpäivä ennen ruokailun mahdollisuutta.

Lapset, muistakaa syödä!

Hölynpölyä

Olen lukenut niin paljon muotiblogeja etten enää tiedä onko järkeä kirjoittaa yhtään mitään mihin ei ole liitetty kuvaa söpöistä värikkäistä korkokengistä. En myöskään enää tiedä voinko hyväksyä sitä että minulla ei varallisuuteni puolesta ole mahdollisuutta tilata itselleni esimerkiksi näitä pikkukenkiä, 55 puntaa, Topshop.Myönnänhän toki avoimesti kuuluvani siihen valtavaan naisjoukkoon, joita kauniit jalkineet kutkuttavat enemmän kuin kenties mikään muu ihmisen suuressa viisaudessaan luoma materiaalinen hyvä. Uusissa näteissä kengissä ja siinä, että minä saan vetää ne jalkaani ja myös poistua ne jalassani kenkäkaupasta ilman että perääni juostaan soosoo-sormen kanssa, on jotain niin kihelmöivän ihanaa ettei sitä mikään järki pysty selittämään. Siihen liittyy valtaa ja ehdottomasti seksuaalisuutta. Miksi kenkiin liittyy seksuaalisuutta?? Miksi kenkiin, eikä vaikka takkeihin tai pitsihansikkaisiin?

Joka tapauksessa, tässä vinkki sinulle, oi mies joka olet aina pulassa syntymäpäivien aikaan. Jos naisesi on kenkäfriikki ja haluat antaa hänelle lahjan jonka hän varmasti muistaa koko pitkän elämänsä (ja josta hän väistämättä saa sellaiset kiksit ettet koskaan voi moista aavistaa), säästä rahaa, pihtaile lahjoissa aikasi ja anna sitten lopulta isossa kirjekuoressa suurisummainen lahjakortti johonkin erittäin hyvään kenkäkauppaan (konsultoi naisen ystäviä tästä).

Muotiblogien lukemisesta ei seuraa mitään hyvää. Sisäistä materialistia on muutenkin tässä kulutusyhteiskunnassa eläessä vaikea pitää aisoissa, ja tällainen koko päivän mittainen täysaltistus toinen toistaan ihastuttavammille pukeutumis- ja shoppailuideoille on ihan lopullinen turmio kaikelle henkilökohtaista elämänsuunnitelmaa muistuttavalle. Töiden jälkeen aion mennä lääkitsemään puutetta tuntevaa sieluani hakemalla Fidalta kaksi kolmen euron paitaa jotka eilen sieltä bongasin. Sitä kuvittelisi, ettei elämänsuunnitelma mene rikkipoikki vielä kuuden euron investoinnista, mutta tässä konkurssissa kuusi euroa on iso raha.

Uuden materian ostaminen tähän puhkikulutettuun maaailmaan on nähdäkseni moraalisesti vähintään epäilyttävää, jollei suorilta käsin tuomittavaa puuhaa. Kärsin jatkuvasta, luultavasti ikä- ja sosiaaliryhmäni edustajalle tyypillisestä sisäisestä ristiriidasta kuluttamisen suhteen. Toisaalta minut on pikkupennusta asti ohjelmoitu tehokkaasti siihen, että ostamalla saa onnea ja että roolini maailmassa on olla kuluttaja. Sanonpa siihen mitä tahansa muka-älykästä, totuus on se että kun ahdistaa, menisin mieluiten shoppaamaan. Samalla tiedän ja tiedostan että luontoäiti itkee verta sen tähden että meidän hienot tehtaamme oksentavat kulutushyödykkeitä taukoamattomana virtana ja tukkivat koko maailman. Yritän tietysti olla hyvä ihminen ja kuluttaa vähemmän tai jopa paljon vähemmän: käytännössä kuitenkin ostan käytettyä, koska järkeilen että ainakaan silloin minun ostokseni takia maailmaan ei ole luotu lisää tavaraa. En ole varma onko se mikään pätevä synninpäästö, mutta lähden silti Fidaan hakemaan harmaan villapaitani ja vaaleanpunaisen ihanan printtipitkähihaiseni.

Lomailun jälkitunnelmia

Elokuussa pääsin viettämään kaksi viikkoa kesälomaa. Ensimmäinen meni tätini mökillä Keski-Suomessa kotimaani kesän näyttäessä krapulaiset kasvonsa.
Koko viikon satoi, järven vesi oli niin kylmää etten uskaltanut kastaa herkkää, lämpimiin suihkuihin tottunutta kaupunkilaishipiääni sinne kertaakaan, äiti ja äidin sisko pakottivat minut mustikkaan jossa hyttyset söivät aiemmin mainitun hipiäni paukamille, kumisappaat vuotivat, mustikkaa löytyi huonosti ja selkä tuli kipeäksi.
Mökkeily ei ollut rentouttavaa. En päässyt istumaan aurinkoisille rantakiville, lekottelemaan kuiville mättäille enkä tekemään mitään muutakaan niistä kesäasioista mitä mielessäni koko vuoden romantisoin ja kaipailin.

Toinen viikko taas kului perheen kanssa Ranskassa. Pari vuotta vanhempi serkkuni meni naimisiin ranskalaisen miesystävänsä kanssa.
Häät pidettiin jossakin Pariisin provinssissa, erittäin kauniissa ja ranskalaisromanttisesti pikkukaupunkilaisesa ympäristössä. Huomatkaa, että tämä on hyvin eri asia kuin pikkukaupunkilaisuus Suomessa.
Viikko perheen kanssa hotellissa on tunnetusti aika tiukka tapa viettää lomaa, mutta viikko Pariisissa kompensoi perheen sisäiset jännitteet moninkertaisesti. Ranskassa ei todellakaan satanut eikä ollut kylmä, vaan aurinko paistoi ja pariisittarien ihanat kesämekot liehuivat. Katukahviloiden pöydissä istui juuri sen näköisiä ihmisiä kuin olen aina kuvitellutkin - tai siis nähnyt valokuvissa ja elokuvissa - ja taiteilijarentun näköiset nuoret miehet olivat juuri niin ranskalaisen hurmaavia kuin olen aina romantisoinutkin. Hurraa Pariisi!
Kävimme toki myös pääkaupungin ulkopuolella, vähän etelämmässä, katselemassa maaseutua ja pieniä kyliä ja sellaista. Niin viehättävää, kaiken kaikkiaan. Jos olisin yhden asian saanut muuttaa, olisin ottanut hirveästi rahaa mukaan ja shopannut kunnes en olisi enää kyennyt.

Suomeen palattuani sain flunssan - en ikinä sairasta flunssaa! - ja olen ollut sänkypotilaana viikon. Flunssan takia. Pitäisikö harrastaa enemmän liikuntaa?
Kolme viikkoa pois töistä siis. Apua. Olen ihan varma että maanantaina toimiston ovella minua odottaa kaksi aseistettua vartijaa, jotka ohjaavat minut pois alueelta. Tai mikä vielä pahempaa, Pomo, joka ylenkatsoo minua korkeuksistaan ja viestii kehonkielellään äärimmäistä pettymystä siihen, miten surkea työntekijä olen ollut. Tiedän kyllä että olin kaksi viikkoa ihan luvallisella lomalla ja viikon ihan yhtä luvallisella sairaslomalla, mutta nämä ovat aina niin kauheita tilanteita.
Muistan kuinka vaikeaa lukiossa oli ottaa osaa matikankurssille sen jälkeen, kun oli lintsannut sieltä liian monta tuntia peräkkäin. Näen joskus vieläkin unia, joissa etsin koulun loputtomasti haarautuvilta käytäviltä matikanluokkaa 301 ja selitän änkyttäen opettajille että multa jäi tää aikanaan kesken ja pitäisi varmaan suorittaa tää kurssi nyt loppuun, jos se mitenkään vaan voisi mahdollisesti teidän armollenne käydä, anteeksi nyt kauheesti.

Syyllisyys. Asuisinpa jossain eteläisemmässä Euroopassa, siellä ei ole syyllisyyttä. Siellä on vain aurinkoa ja boulangeriet myyvät ihanaa pullaa.

Jotain sanottavaa

Uskon, että sanoakseen jotain pitäisi ihmisellä olla jotakin sanottavaa.

Tämä ei tietenkään estä itseäni olemasta hölösuu höpöttäjä niin kasvotusten kuin kirjallisestikin, mutta toimii perusteena mediakriittisyydelle. Omassa pienessä kahvittelupiirissään tai blogissaan turhanpäiväisyyksien lätinä ja ilkeiden puolitotuuksien laukominen "ajanvietteeksi" on ihan oma juttunsa, jonka vaikutuksista yksilön moraaliin ja sieluntilaan voidaan keskustella toiste, mutta joka tapauksessa se on eri luokan asia kuin esimerkiksi niinsanottujen uutisten kirjoittaminen päivälehtiin.

Ymmärrän että ihminen kuluttaa paskajournalismia. Ymmärrän että ihminen tekee sitä siitä huolimatta, että halveksuu äänekkäästi siellä kahvittelupiirissään typeriä julkkisjuoruja ja päivittelee kuinka hirveitä asioita Suomen kansasta kertoo se, että Seiska on suunnilleen maan myydyin lehti. Minäkin katselen työpäivän tapoksi Daily Mailin sivuilta kuvia jostain tuiki tuntemattomista britti-tv-staroista, jotka ovat lihoneet tai laihtuneet ja siksi joutuneet saamaan kuvansa nettiin, ja luen Perez Hiltonin julkkisbongailuja vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Totuus on kuitenkin se, että surullisen moni ihminen elää sellaista semielämää johon tuollainen informaatio- ja viihdearvoltaan nollan alapuolella seilaava roska sopii kuin makunsa ja kimmoisuutensa menettänyt purkka essopään suuhun. Muistan kuinka lapsena katselin lehtiä joita äiti lueskeli ja tv-sarjoja joita se seurasi. Ne koostuivat luonnottoman näköisistä, meikatuista, puhuvista ja pussaavista päistä, eikä niissä koskaan tapahtunut yhtään mitään.

En tiedä millä nimellä pitäisi kutsua tätä median, talouden ja vallan liittoutumaa jossa elämme. Joka tapauksessa se onnistuu erittäin hyvin mankeloimaan ihmisistä pois suurimman osan niistä miljardeista värisävyistä joiden kanssa synnymme tähän maailmaan. 20-jotain -vuotiaana valtaosa ikätovereistani on jo onnistuneesti latistanut persoonallisuutensa ja sielunelämänsä jotakin tiettyä kaavaa ja kuviota noudattelevaksi, hyvin tietynlaiseksi ja tarkkaan määriteltyjen näkymättömien rajojen sisään sopivaksi paketiksi. Murrosikäisen identiteetinrakennus on parikymppisyyden ylittäneellä tullut sopivasti rauhalliseen päätökseensä, jossa etsiminen loppuu ja nuori ihminen tyytyy johonkin suurinpiirtein toimivaan käsitykseen itsestään.

On toki olemassa enemmän kuin yksi resepti joilla ihminen sosialisoituu yhteiskuntakelpoiseksi, mutta tarkemmin katsomalla huomaa koko keittokirjan sisällön olevan vain saman keiton hienoista variointia. Siinä kaikkein boheemimmissa reseptissä lisätään pari ihan ylimääräistä, eksoottisen tulista maustetta perussettiä piristämään, mutta niidenkin pitää olla joko intialaisia tai meksikolaisia makuja, eikä niitä saa olla enempää kuin kaksi. Meille opetetaan pienestä pitäen että on olemassa kaksi vaihtoehtoa joista toinen on seurata annettua polkua ja toinen, no, se on se paska vaihtoehto jolla joutuu ensin siivoojaksi (terkkuja lukion fysiikan opettajalle: se on muuten sangen tärkeä työ!) ja sitten myöhemmin kittaamaan lasolia huoltsikan ojanpohjalle ja pummimaan euroja röökiin Vilhonvuoren piritorille.

Kun ahkeralla koulutuksella ja tiedostamattomalla psyykkauksella on sitten saatu nuoresta ihmisestä piestyä pois luonnottoman laaja-alainen luovuus, idearikkaus ja ihana rajoittamattomuuden tuntu, on ihan sopivaa ruokkia viihteen kaipuuta sellaisella uskomattoman aliarvostavalla paskalla mitä kaikenmuotoinen mediamme on ihan liian pullollaan. Ei se ole tyhmä joka tarjoaa vaan se joka ostaa, ja mehän ostamme: mutta antakaa anteeksi isi ja äiti, meidät on tehokkaasti siihen ohjelmoitu. Mieluummin katselen töissä kuvia filmitähtösten mekoista ja kengistä kuin luen jotakin ymmärrystä lisäävää artikkelia kehitysyhteistyön uusista haasteista, buddhalaisten munkkien meditaatiotekniikoista tai neuropsykologian löydöistä.

Ja uskon, että sanoakseen jotain ihmisellä - erityisesti journalistilla - pitäisi olla jotain sanottavaa, ja tiedän olevani tämän mielipiteeni kanssa aivan täydellisen väärässä ajassa ja paikassa.

Unettomuutta ja seksiä

Unien väliin jättäminen tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi. Valvoin lähes koko yön ja torkuin levottomasti pari tuntia aamulla ennen töihin lähtöä. Lukioikäisenä oli tavallinen käytäntö valvoa kolmeen saakka yöllä huolimatta siitä, että aamulla oli koulua, ja vielä sen jälkeenkin harrastin aika ajoin yksittäisten yöunien väliin jättämistä "huvin vuoksi". Siitä tuli hauskan hupaisa olo seuraavaksi päiväksi.

Eipä tule enää hupaisa olo. Keho tärisee päästä varpaisiin, sydän lyö liian lujaa ja visuaaliset havaintoni vaikuttavat siltä kuin ne hajoaisivat sirpaleiksi. Ja mikä ärsyttävintä, kaikki mahdolliset hauraat ja epävakaat tunteet tulevat pintaan löllymään kuin mitkäkin avuttomat veden varaan joutuneet, lumpeilla liukastelevat lihavat sammakot, jotka aukovat kitojaan ja pitävät minut väsyneen tietoisena siitä että mikä tahansa pikku ärsyke saattaa suistaa jonkun niistä veden varaan.

Seuraa paljastus: tähän ihanuuteen on syynä mies!

Olen tapaillut useamman kuukauden ajan erästä miestä - kutsun häntä Tristaniksi jotta te rakkaat ystäväni ette edelleenkään saisi tietää kenestä on kyse. :) Suhteemme on useista syistä hieman salainen. Tristan tekee työkseen salaisia asioita, joiden vuoksi hänen työaikansa ovat runsaat, epämääräiset ja "joustavat". Treffeillä käyminen on vaikeaa kun päivärytmit ovat päinvastaiset. Tristan on usein töissä vielä silloin kun minä pääsen töistä, ja yhtä usein edelleen silloin kun käyn nukkumaan.

Deittailumme on hyvin erilaista kuin mikään mihin olen tottunut. Olemme vastakohtia monissa muissakin asioissa kuin päivärytmeissämme. Minulla on ollut tapana deitata poikia - Tristan lienee ensimmäinen "mies"-kategoriaan kuuluva lemmentoverini - joiden kanssa yhteensopivuus on ollut suurta ja jotka ovat kenties tästä syystä olleet tai tulleet hyviksi ystävikseni. Kommunikaatio on tavannut olla erittäin sujuvaa, läheisyys helppoa ja luonnollista.

Tristanin kanssa kaikki on toisin. Vasta nyt, todella monen kuukauden aktiivisen yrittämisen, tutustumisen ja pään seinään hakkaamisen jälkeen alkaa tuntua siltä että kohtaamme toisemme kunnolla. En koskaan riitele kenenkään kanssa - mutta Tristanille olen huutanut puhelimessa, julkisilla paikoilla ja makuuhuoneessa keskellä yötä. Minua on vaikea satuttaa, mutta Tristan saa minut itkemään. Suhteemme on ollut näihin päiviin saakka täysin vaiheessa ja olen useaan kertaan yrittänyt lopettaa sen, epäonnistuen surkeasti. On myrskyisää ja intohimoista, vaikeaa ja ihanaa, hellää ja lempeää, kylmää ja etäistä, torjuvaa ja kutsuvaa, epäselvää ja kohtalokasta.

Tapasimme eilen järkevästi arki-iltana puolenyön jälkeen. Mutta eihän tässä järjellä mennä... Harrastimme seksiä ensimmäistä kertaa! Seksiä! Seksiä komean ja äärimmäisen puoleensavetävän miehen kanssa! Emilia sai seksiä! Aplodeja!

Tristan tietää mitä naisen kanssa pitää tehdä ja saa minut kuumemmaksi kuin kukaan koskaan. Parin oikein asetellun suudelman ja herkkää ihoa kevyesti pyyhkivän hivelyn jäljiltä olen nolostuttavan märkä ja malttamattoman halukas. Vihdoinkin kiehnäämisemme johti siihen mihin sen pitääkin johtaa, ja vaikka rakastelu lopulta olikin aika lailla sellaista kuin se ekalla kerralla on - emotionaalisesti äärimmäisen palkitsevaa mutta fyysisesti vähän sinne päin, ja joka tapauksessa aivan liian nopeaa - tuntui tosi helpottavalta saada se tehtyä. Peli on avattu.

Seksin jälkeisen hellyydenpuuskan mentyä ohitse aloin voida huonosti. Kaikki mahdolliset vaikeat tunteet nousivat pintaan erittelemättömänä mössönä ja levisivät sykkiväksi kivuksi koko kehooni, erityisesti alavatsaan, rintaan ja käsiin. Puhuimme asiasta mutta olimme molemmat väsyneitä, ja minua ahdistaa näyttää tällaista kuraa itsestäni ihmiselle jota en vielä tunne niin hyvin ettenkö haluaisi tehdä vaikutusta ja näyttää parhaita, enkä suinkaan huonoimpia, puoliani. Tunsin epäonnistumista, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelkoa, turhautumista ja kipua, yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä. Nukahdin lopulta kyynelet poskilla, käsi hänen kädessään.

Tristan lähti työmatkalle toiselle puolen maailmaa ja tulee vasta ensi viikolla takaisin. Tuntuu ikävältä, vaikealta ja hermostuttavalta jättää tilanne tähän. Lisääntynyt intiimiys välillämme saa minut kaipaamaan häntä eri tavalla kuin aikaisemmin.

Toivottavasti en ole rakastumassa.

Maalaisista

Stadissa on kahdenlaisia maalaisia: pysyviä ja vierailulla olevia.

Ensimmäinen ryhmä koostuu paremman elämän toivossa kaupunkiin muuttaneista maalaisserkuista. Helsinki on Suomen ainoa suurkaupunki, ja ahtaalta tuntuvan pikkukaupungin tai -kylän kasvatti unelmoi löytävänsä täältä suurkaupungin mukavuudet ja mahdollisuudet, tuon anonymiteetin ja suvaitsevaisuuden viehättävän sekoituksen - töistä ja opiskelupaikoista nyt puhumattakaan.

Erityisesti vanhempien ikäpolvien edustajat näiden siirrännäisten riveissä tuntuvat potevan salaista alemmuuskompleksia maalaisjuuristaan. Tämän vuoksi juuri heistä koostuu se etujoukko, jonka mielestä Helsingin ilmettä pitää kohottaa sellaiseksi että kehtaa sitten näyttää eurooppalaisille oikeasti sivistyneille ihmisille.

Aidot stadilaiset pitävät Vaasankadun ja Hesarin räkäistä tunnelmaa ainoastaan kotoisana. Stadilainen ei myöskään tajua mikä hirvittävä muotovirhe onkaan tehty siinä, että Helsingin rannoilla on edelleen tyhjää joutomaata. Hiekkaisessa ja kivisessä maassa kasvaa sitkeitä keltaisia ja punaisia kukkasia, rehottavia heinäplänttejä ja jotakin käkkyräistä pientä puskaa. Rannat ovat täynnä epämääräisiä kontteja ja muita isoja ruostuvia asioita.

Tämä ymmärrkysen puute johtuu siitä, että stadissa kasvaneelle penskalle juuri tämä joutomaa on ollut sitä jännittävää ja luonnon ihmeiden täyttämää temmellyskenttää mistä maalaisserkun koko elämänpiiri on koostunut. Maalta tullut haluaa vaistomaisesti hävittää nämä omasta primitiivisestä menneisyydestään kertoneet jäljet kaupungista. Kesällä hän ajaa takaisin Hurtjärvelle ja istuu ilman paitaa heinäpellossa pujotellen metsämansikoita timotein varteen ja opettaa stadilaiseksi syntynyttä, vastahakoisesti mökkireissuun suhtautuvaa tytärtään tekemään kukkaseppeleen.

Palattuaan syksyn tullen kaupunkiin hän haluaa että rannan joutomaalle rakennetaan hienoja kalliita luksusasuntoja ja näyttävää liiketilaa. Maalainen ei tiedä miten tärkeä leikkipaikka tämä urbaanin kesyttämätön ympäristö on stadin pikkukundeille, joiden isät leikkivät aikanaan samoilla kulmilla, ja joilla ei ole kesämökkiä millään järvellä.


Toisen maalaisryhmän muodostavat vierailijat. Aamulla sporapysäkillä odotellessani kohtasin tällaisen vierailijaperheen.

Perheeseen kuului hirveästi ihmisiä. Stadissa ihmiset liikkuvat yksin, kaksin tai juhlivassa porukassa. Tässä joukkiossa oli nuori pariskunta, heidän kaksi lastaan, pari veljeä tai serkkua sekä isoäiti ja isoisä. Pysäkillä seisoskeli lisäksi töihin matkalla olevia tyylikkäitä stadilaisia naisia, pari vanhaa miestä pappapaidoissaan ja kultaketjuilla koristautunut aasialaistaustainen nuorukainen. Maalaisperhe erottautui katukuvasta melkein nolostuttavan silmiinpistävästi - maalaiset kun pukeutuvat kaupungissa samoihin vaatteisiin kuin kaupunkilaiset mökillä.

Nukkaiset trikooshortsit, väärän kokoiset merkittömät t-paidat, puoleen sääreen vedetyt urheilusukat sandaaleissa, autoihin ja traktoreihin liittyvillä logoilla varustetut lippikset. Ei erityistä eroa miesten ja naisten pukeutumisen välillä, lukuunottamatta joitakin harvoja mutta täydellisesti kaiken kanssa epäyhteensopivia koruja naisilla. Tyylikkäiden helsinkiläisnaisten kiilakorkoiset avokkaat ja valkoiset mokkaremmikengät näyttivät yhtäkkiä silmissäni sekä hämmästyttävän tyylikkäiltä että huomattavan epäkäteviltä. Mutta niillä ei olekaan tarkoitus harppoa sen suurempien maastoesteiden kuin stadin mukulakivikatujen ja ikuisten tietyömaiden halki. Maalaisten fiksuissa reissusandaaleissa voisi selvitä jos lentokone putoaisi ja joutuisi Lostin saarelle.

Kuten tavallista, tämä lupsakasti pukeutunut suurperhe vaikutti huomattavasti mukavammilta ihmisiltä kuin perushelsinkiläiset nirppanokat, jotka keskittyvät tutkimaan ja arvioimaan toisten ulkonäköä ja noteeraavat jotain niin älytöntä kuin että näkyykö vaatteissa tuttuja brändejä vai ei.

Tiistai

Tiistai, tuo päivistä parhain.

Läski sarjakuvakissa Karvinen inhosi maanantaita yli kaiken, mutta itse olen taipuvaisempi näkemään tiistain viikon pahanilmanlintuna. Maanantaina voivotellaan kahvihuoneessa työtovereiden kanssa väsymystä, eilisen krapulan jämiä ja sitä miten kurjaa on tulla töihin. Maanantaina voi mehustella viikonlopun tapahtumia kavereiden kanssa ircissä ja Facebookissa. Mutta tiistaina kahvihuoneessa saa istua yksin, koska oikeasti toimistorotilla ei ole muuta sanottavaa toisilleen kuin olosuhteista ruikuttaminen eikä sitä jaksa tiistaina tai loppuviikosta tulee liian raskas. Tiistaina viikonloppua voi vääntää ja rutistaa miten paljon huvittaa mutta mehua ei enää heru. Tiistaina luultavasti sataa, suosikkilounaspaikan menussa ei ole kasvisvaihtoehtoa ja perintätoimisto lähettää postia. Eikä kukaan lähde illalla mihinkään koska on tiistai.

Kuulostanpa pessimistiltä. Pitäisiköhän yrittää myöhemmin uudestaan.

Helsinki on kesäkaupunki

Kun vierailija tulee Helsinkiin joskus muulloin kuin keskellä kauneinta kesää, sanomme hänelle että Helsinki on kyllä oikeastaan kesäkaupunki ja kannattaisi tulla sitten heinäkuussa, Suomenlinnakin on silloin tosi kiva. Tampereella, Turussa, Oulussa, Mikkelissä, Jyväskylässä, Hangossa, Porvoossa, Lahdessa ja Kuopiossa natiivit sanovat samaa omista kaupungeistaan, kehuen tietysti jotakin paikallista nähtävyyttä. Suomi on kesämaa, enkä tähän hätään onneksi muista millaista täällä on talvella.

Jos minulla olisi kesäloma, Helsinki olisi vielä parempi kesäkaupunki. Olen lähestulkoon akateeminen pätkätyöläinen, mikäli akateemisuudeksi voidaan lukea eeppisen hitaasti eteenpäin matelevat humanistiopinnot. Tällainen moderni ja sitoutumaton työllistymisen muoto tarkoittaa sitä, etten ole ehtinyt lomailla päivääkään koko kesänä. Kaltaiseni nuoren naisen tehtävä kesäaikaan kun on pyrkiä varastoimaan sukanvarteen sen verran pätäkkää, että joskus tulevaisuudessa on sitten varaa tehdä jotain suurempaa kuin ostaa huonoa shampoota tai lippu johonkin sellaiseen ylihypetettyyn hirveään paskaleffaan kuin Sex and the City. Kaikkien muiden nuorten naisten lailla tietenkin mekin kävimme tyttöjen kanssa tsekkaamassa tämän elokuvan porukalla, hienoimpiin kenkiimme tälläytyneinä sateisesta ja vähälumisesta kesästä huolimatta. Litkimme pillillä skumppaa pienistä pulloista ja kuiskuttelimme toisillemme vastausta vaille jääneitä kysymyksiä siitä, miksi ja kenelle tällaista viihdettä luodaan?

Teininä kesähelsinki tarkoitti sitä, että lojuttiin tyttöjen kanssa Hietsussa nuorta ihoamme kärsivällisesti ruskettaen. Kun menojalkaa alkoi vipattaa, noudettiin näin jälkikäteen ajateltuna melko kohtuuton määrä mansikkasiideriä kaupasta jossa ei koskaan kysytty papereita, ja nautiskeltiin sitten sidukan siivittämistä riemuista Esplanadin puistikossa tai kenties hieman suojaisammin kauniissa Kaivopuistossa. Lomaa oli kuukausitolkulla ja äitien ja isien lompakoille varsin antelias kulkulupa. Aurinko paistoi aina, päivät olivat pitkiä, viikot loputtomia ja kesä ikuinen. Jossain oli aina bileet viikonpäivästä riippumatta, ja virtaa riitti niin pirusti että jaksoi riekkua tukka hulmuten juomingeissa, tansseissa ja muissa huutajaisissa helposti neljä iltaa viikosta ja lauantait päälle. Eikä ikinä tullut krapulaa.

Mutta nyt, eläessäni 20-30 -vuotiaiden kaupunkilaisten nuorten aikuisten maailmassa, olen kesäni töissä. Istun turhanpäiväisen toimiston avokonttorissa tekemässä turhanpäiväisiä töitä, joita voisi tehdä kuka tahansa kouluttamaton ja taitamaton yksilö - kuten vaikka minä. En ole motivoitunut työhöni eikä minua kiinnosta mitä täällä tapahtuu. Loisin toimistolla kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt konttorirotta odottaen maagista kellonlyömää joka vapauttaa minut. Kulutan päivät ahmien kaikenlaista turhaa tietoa netistä ja naistenlehdistä ja etsin blogeja, joita jaksaisi lukea toisenkin kerran. Aloitan oman blogin aikaa tappaakseni.

Työpaikkani saa minut fantasioimaan siitä, millaista olisi päästä sisustamaan tämä luukku vapain käsin. Kuvitelmissani maalaan avokonttorin takaseinän oranssilla ja punaisella, levitän kultamaalia tilan keskellä jököttävään paksuun pylvääseen, haen kukkakaupasta villejä trooppisia köynnöskasveja jotka tuen kiipeämään villisti seinillä ja katossa, ja levitän lattioille upottavia karvamattoja. Vaihdan harmaat ja ankeutta tihkuvat sermit kiinalaisesta 1700-luvun bordellista peräisin oleviin, eteerisin puuleikkauksin ja maalatuin silkein toteutettuihin tilanjakajiin. Revin katosta alas aivotoimintaa tukahduttavaa valoa säteilevät pitkulaiset toimistolamput joissa valo on vankilassa kaltereiden takana. Korvaan ne ranskalaisilla ja espanjalaisilla hulluilla design-valaisimilla. Minulla on kiksukarvasta tehty aniliininpunainen takki (vähän kuuma tässä kesähelteellä mutta olkoon), mauton määrä blingblingiä kaulassa ja käyntikorttini hohtaa pimeässä.

Juuri kun olen ottamassa vaaleanpunaisella multimediapuhelimellani kuvia toimiston uudesta ilmeestä ja lähettämässä niitä Facebook-profiiliini, lähin esimieheni vyöryttää pöydälleni miljoona tonnia vanhanaikaista paperijätettä ja kertoo että minun täytyy mapittaa nämä 7351751 miljoonaa laskua ja toimittaa ne tilitoimistoon ennen kuin sikäläiset kynäniskat ehtivät paeta viikonlopun viettoon.

Etsin lisää blogeja.