Joulukrapula tai joku semmonen

Hupsista, taas meinaa blogi unohtua. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita mitä on tullut tehtyä viimeisen merkinnän jälkeen, kun samassa kierrossa elellään kuitenkin. Lihoin ihan kohtuuttomasti mutta olipa se kyllä sen arvoista, syödä kerrankin suklaata niin kuin huomista ei olisikaan ja jättää kaikki etäisestikin liikuntaa muistuttava toiminta odottamaan ensi vuotta. Tai siis tätä maanantaita.

Maanantai. Olen tässä pohdiskellut että pitäisikö lopettaa töissä käyminen ja mennä takaisin opiskelemaan. Ei vaan yhtään kiinnosta eikä innosta. Ei tosin tämä merkityksettömien töiden tekeminenkään innosta. Mutta tästä saa rahaa, ja raha on kivaa, kai? Olen mielestäni tähän saakka elänyt juuri niin kuin kunnollisen ja kiltin kuluttajan odotetaankin - tehden päivät töitä jotta saisin rahaa, jotta voisin iltaisin ostaa turhaa paskaa mitä en tarvitse ja mitä haluankin vain sen vuoksi, että kävelin mainoksen ohi jossa pokkana valehdeltiin että minusta tulee nuori ja kaunis, miehet pörräävät ympärilläni ja saan kalliita vaatteita verhoamaan mallivartaloani jos Ostan Nyt Heti. Koska jos ei nyt osta, tuleeko sitä ikinä ostettua mitään, ja olet sen arvoinen ja osta itsellesi mitä haluaisit muiden ostavan sinulle.

Vähän noloa myöntää, mutta en ole koskaan kyseenalaistanut sitä että rahaa kuuluu käyttää nimenomaan itseen. Itselle hienoa leninkiä ja uutta kynsilakkaa ja mitä romua sitä nyt kerääkään nurkkiinsa. Hyväntekeväisyysjärjestöjen rahankerjääjät, jotka nyt tuntuvat olevan talvitelakalla mutta joita jossain välissä oli Helsinki täynnänsä, vetosivat aina siihen että "sillä rahalla millä sä täällä ostat itelles latten ja kanelipullan, saa Afrikassa lapset satatuhatta koulukirjaa ja aapista ja vesijohtovettä". Silloin, kun elelin opintotuella, sanoin joskus semmoiselle rastatukkaiselle kerääjälle että "kyllä oma elintaso tulee tässä tilanteessa ensin", ja häpesin itseäni ihan jumalattomasti kun sen tytön silmät laajenivat ja sen kasvoilta näki, että se koetti tosi paljon olla kertomatta mulle miten itsekäs ja hemmoteltu ämmä olenkaan.

Sain enemmän joululahjoja kuin en muista kuinka moneen vuoteen. Olen vieläkin hirveän hämmästynyt asiasta. En toivonut mitään koska en tarvitse mitään, ja ostan kyllä ihan itse itselleni kaiken mitä haluan. Silti paketeista ei myöskään tullut sellaista vaivaannuttavan turhanpäiväistä romua jota varsinkin mummo ja äiti aikanaan tykkäsivät kääriä värikkäisiin papereihin ja tunkea kuusen alle. Nyt on kuitenkin käsittääkseni joku sellainen taloudellisesti huono aika, jolloin pankkiirit rikastuvat kansan kustannuksella ja maailmantalous romahtaa jos ihmiset lopettavat kuluttamisen.
Olen ymmärtänyt tämän tarkoittavan, että minua koetetaan normaalia voimakkaammin rohkaista kuluttamiseen, mutta että itseasiassa sitä ei kannattaisi tehdä vaan säästää pennosensa ja jos olisi tosi viisas niin voisi sijoittaa ja jotenkin rikastua.

No, en ole koskaan ollut suunnattomassa määrin raha-asioihin päin.

Mesekeskustelua

En olisi uskonut palaavani täällä enää aiheeseen "Tristan", mutta hitto vie, niin tässä nyt kävi kuitenkin.

Törmäsin häneen viime perjantaina toimistolta lähtiessäni. Tristan oli tupakalla ulko-oven vieressä. Hätkähdän vielä vähän hänet nähdessäni, mutta moikkasin coolisti ja jatkoin matkaa. Hän huikkasi perääni, vaikutti vaivautuneelta, pyysi minua kahville tai lounaalle kanssaan viikonloppuna. Kieltäydyin kohteliaasti ja kävelin pois.

Viikonlopun aikana istuin ihan liikaa tietokoneen ääressä ja muun muassa mesetin Tristanin kanssa. Tai aika monologiahan se oli. Hänen puoleltaan. Loputonta avautumista kaikista mahdollisista elämän huolista ja murheista, terveyden ja mielenterveyden ongelmista, epäilyistä ja peloista ja suruista ja traumoista ja huh huh. En oikein tiedä miten tähän nyt suhtautuisin. Olen aika ystävällinen ja kuuntelevainen ihminen luonteeltani, joten oli luontevaa kuunnella ja kommentoida asioita, eikä tunnu siltä että eksään pätisi siinämäärin eri säännöt kuin muihin maailman ihmisiin etteikö sitä voisi olla olkapäänä ja antaa neuvoja jos niitä kysytään. Mutta en tiedä olenko koskaan ollut näin massiivisen vyörytyksen kohteena. Tuntuu että kaikki ton ihmisen paha olo ja huonot ajatukset ovat tässä ihan minua varten... eikä Tristan kuitenkaan sitten oikein reagoi mitenkään siihen mitä hänelle sanon, tai siihen että ylipäätään sanon.

Onkohan tämä nyt sitten sitä peräänkuulutettua "ystävyyttä"? Ja miksi olen niin munaton, etten edelleenkään osaa edes kysyä häneltä että tätäkö tarkoitat kun sanot että haluat olla tekemisissä? Miksi se mitä hän minusta ajattelee on jollakin idioottimaisella tasolla sitten kuitenkin tärkeää, kun en pysty edes kuvittelemaan että vastailisin hänelle muuten kuin ystävällisesti ja kiinnostuneesti?

Talvikarnevaalit

Joulukuu on kyllä yksi iso karnevaali. Sitä luulisi että sanon tämän ihastusta puhkuen, kaipaanhan suomalaiseen elämänmenoon oikeastaan nimenomaan lisää karnevaalia, mutta toisaalta... jos karnevaali meikäläisittäin on tätä niin voisi kyllä jättää vähemmällekin.

Joulukuussa Citymarketissa soi joululaulut. Tykkään joululauluista aattona kuusen kynttilöiden valossa piparia purressani. Citymarketissa Petteri Punakuono vituttaa, ja hyvä biisi menee assosiaatiosta pilalle. Joulukuussa metron kylkeä komistaa Itäkeskuksen mainostarra, jossa cocacolapukki näyttää voitonmerkkiä sormillaan ja jouluinen teksti julistaa Ostosrauhaa! Maailma on äkkiä täynnä äklöttävän amerikkalaisia joulukoristeita, valkoisia kimaltelevia muovikuusia, ihanuutta hehkuvia joululahjaideoita ja lahjakuvastoja ja sellaista hypetystä että on ihme, etteivät jouluostoksilla ramppaajat spontaanisti oksentele kauppakeskusten ostoslaareihin.


Yhtä aikaa kimaltelevan kauppajoulun kanssa juhlitaan myös erästä vuoden parhaista ryyppyputkista, pikkujouluja. Pikkujouluja on joka viikonlopulle ja enenevässä määrin myös keskelle viikkoja, kun kaikki kemut eivät onnistu änkemään itseään rajalliseen määrään perjantai- ja lauantai-iltoja.

Pikkujoulukauden alun huomaa siitä, että eräänä ihan tavallisena torstaina tai perjantaina joskus marras-joulukuun vaihteessa, noin kello 19 illalla, jalkakäytävälle kurvaa taksi josta nousee pikkumustiin pikkutakkeihin pukeutuneita nousuhumalaisia aikuisia, joilla on tonttulakit päässä ja kovaäänisen nousujohteinen meininki. Pikkujouluissa on jotain samaa kuin ruotsinlaivoissa: suomalaisuuteen kuulumaton tälläytyminen viedään niin pitkälle että näytetään siltä kuin tarkoituksena olisi pönöttää, mutta pönöttämisen sijaan otetaan kunnolla ja mietitään vasta aamulla, jäikö sukkahousut vessassa käynnin jäljiltä roikkumaan hameen vyötäröltä persettä pitkin lattialle vai tuliko ne vedettyä kunniallisesti jalkaan ja hukattua vasta jossakin myöhemmässä, humalan hämärään armollisesti jäävässä vaiheessa.


Pikkujoulu ja kauppajoulu jatkuvat rinta rinnan koko kuukauden. Ne ovat kulttuurinen preludi vuoden huipentumalle, joululle, jonka merkityksestä kenelläkään ei ole mitään hajua. Ei kukaan täällä mitään Jeesus-lasta juhli, mutta eipä juhli myöskään pimeyden kääntymistä valoa kohti (eihän sitä edes huomaa ennen maaliskuuta). Ei sillä että juhliminen välttämättä sen suurempaa syytä tarvitsisi - kyllähän pimeyden, loskan, arjen ja kaamosmasennuksen keskellä eläminen on ihan tarpeeksi kurjaa että ihmisen kannattaa piristää moista bailaamalla aina kun masennukseltaan jaksaa. Joulun suhteen tuntuu kuitenkin vuosi vuodelta enenevässä määrin siltä, että kun se etukäteisrummutus ei enää ole lämppäribändin vaan ihan oman viisiosaisen konserttinsa asemassa, niin juhlan päätapahtumaankin kaipaisi vähintäänkin ison kansainvälisen staran esiintymään. Eikä joulupukki tule ainakaan meille ikinä, ehkä olen sitten ollut aina liian tuhma lapsi.

Mielessä käy, että joululahjoja voisi mennä ostamaan. Toisaalta voisi säästää kaikki rahat ja ostaa itselleen jotain ihanaa joulunjälkeisistä alennusmyynneistä.

kuvat: janedutton.com, images.inmagine.com

Nörtistä pelimieheksi

Perttu on paljastumassa suuren luokan pelimieheksi. Tämä on varsin yllättävä paljastus, sillä Pertun moniin loistokkaisiin ominaisuuksiin ei missään nimessä ole perinteisesti kuulunut niitä asioita, joita pelimieheltä normaalisti odotamme.

Perttu on älykäs ja työteliäs nörtti, jota kiusattiin pienenä koulussa niin paljon että hänestä kasvoi sulkeutunut ja itsetunto-ongelmainen nuori. Nyt, lähempänä 30 kuin 20 ikävuottaan, Perttu on onnistuneesti käsitellyt ison osan näistä nuoruuden traumoistaan ainakin siihen pisteeseen saakka, että sosiaalista elämää löytyy muualtakin kuin virtuaalimaailmoista ja muutenkaan mies ei näytä siltä että hirveästi häpeää itseään. Bailu maistuu ja hauskaa näyttää olevan.


Naisetkaan eivät ole Perttua karsastaneet teinifinnien kaikottua ja pahimpien nörttilasien vaihduttua trendikkäämpään malliin. Pertulla on ollut kaksi vakavaa seurustelusuhdetta, joista toinen kesti viisi vuotta ja toinen kaksi. Ja nyt sinkku-Pertusta paljastuu porukan kovin pelimies! Pelkästään marraskuun aikana Perttu raportoi lämmittäneensä yhdeksän eri tytön lakanoita. Yhdeksän! Siis yhdeksän! Ja Perttu ei suinkaan ole sen kaltainen mies joka tempoo tällaista hatusta ihan vain nostaakseen kaverityttöjen kulmakarvoja hämmästelyyn ja poikien kadehdintaan.

Ja nyt joulukuussa sama tahti jatkuu - on kymmenes päivä ja neljäs tyttö menossa. Muistatteko vielä Teppo M:n ja Sata naista -blogin? Teppo ei vuodessa päässyt kuin kolmeenkymmeneen, Perttu löisi tällä tahdilla sata rikki helposti.

Pertun tapaus saa minut pohtimaan, mikä mahtaa olla se maaginen ainesosa joka tekee jostakin ihmisestä haluttavan toisen sukupuolen (tai samankin) silmissä? Pertulta puuttui se aiemmin. Nyt hänellä on se. Mikä on muuttunut? Onko itsevarmuudella ja röyhkeällä päämäärätietoisuudella näin suuri vaikutus? Riittääkö, että tietää mitä haluaa ja tietää saavansa sen? Miksi kaveripiiristä löytyy Perttua periaatteessa komeampia ja sosiaalisesti sulavampia miessinkkuja, joille kyllä kuulemma kelpaisi samanlainen meininki, mutta mitään kaverihalauksia kuumempaa ei ole aikoihin ollut luvassa? Ovatko he vain ujoja ja saamattomia nössöjä? Saisiko mies jos ottaisi?


En tunne yhtäkään naista joka ei aika ajoin valittaisi suomalaisten miesten kyvyttömyyttä tehdä aloitteita muuten kuin niin humalassa, että aloitteesta siirrytään suoraan lopetukseen. En ole tavannut yhtäkään miestä joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen aloitteellisuudellaan. Jokainen suhteentapainen, missä olen koskaan aikaani viettänyt, on ollut voittopuolisesti naisellisen oma-aloitteisuuden voittokulkua. Nainen siis vie ja mies on tyytyväinen, kun pillu tulee ovelle tarjoamaan itseään.

Kun soitan äidille, se sanoo että eikö sinun pitäisi nyt jo tuossa iässä löytää joku mies ja mennä kunnon töihin ja hankkia ammatti ja päläpälä. Jossain alitajunnassani äidin, äidinäidin ja äidinäidinäidin äänet laulavat minulle kaanonina laulua siitä mitä nuoren naisen pitäisi tietyssä iässä elämässään saavuttaa. Maailma tosin on muuttunut äitini nuoruudesta minun nuoruuteeni enemmän kuin äidinäidinäidin nuoruudesta äidin nuoruuteen, joten parempi olisi jos voisin kuunnella jotain toista, modernimpaa biisiä. Laajassa kaveripiirissäni on nopeasti ajateltuna kolme pariskuntaa ja viisinkertainen määrä sinkkuja. Tytöt haluaisivat suhteita. Ehkä pojatkin, ehkä ne eivät vaan puhu siitä. Eivätkä ainakaan tee asialle mitään.

kuvat: imagebank.org.uk, celebrity-pics.movieeye.com

Tiistai, päivistä rakkain

Tiistai on viikon turhin päivä. Olen tainnut sanoa sen ennenkin.

Tänä tiistaina toimistolla salamoi. Työskentelen aika isossa firmassa aika isolla osastolla, joka kattaa kokonaisen ison kerroksen. Kerroksessa on kaksi pitkää käytävää, joiden varrella on neukkareita, työhuoneita ja muita tiloja. Käytävien päädyissä sijaitsee kaksi suurta avokonttoria meille, jotka emme tarvitse omaa rauhaa töistämme suoriutumiseen. Minun kanssani samassa huoneessa asuu muun muassa kaksi itseäni ehkä kymmenen vuotta vanhempaa naishenkilöä, jotka ovat ilmeisesti aina vähän inhonneet toisiaan.

Firmalla oli lauantaina pikkujoulut. Toinen näistä neideistä - mielestäni se hehkeämpi ja ehdottomasti mukavampi, Marika nimeltään - pisti siellä sutinat pystyyn Janin kanssa, jolla on oma huone tuolla toisella käytävällä. Sutinat olivat melko näkyviä ja julkisia, ja niistä supistiin eilen kahvihuoneessa pitkin päivää. Tänään ei enää supista, ainakaan meidän huoneessamme: täällä oli lounastunnin aikaan aito huutokonsertti, kun Marika ja nillittäjä-Tiina jäivät ottamaan naisen mittaa toisistaan. He tyytyivät suihkimaan vihaisia katseita toisiinsa siihen asti että muut lähtivät lounaalle. Ilmeisesti minä edustan heille kuuroa ja merkityksetöntä kansanosaa, sillä ruisleipälounaani webin selaamisen äärellä ei liikauttanut heidän ilonsa äänenvoimakkuutta asteenkaan vertaa vaisumman puolelle.

Kävi ilmi, että nillittäjä-Tiinalla on ollut jo pidemmän aikaa sekä ihastus että orastava työpaikka-säätö Janin kanssa, joka on myös naimisissa joskin ilmeisesti asumuserossa rouvastaan ("se petti sitäkin", Tiinan mukaan), ja Marika on nyt pikkujoulupuuhasteluillaan sotkenut tämän kuvion. Nillittäjä-Tiina on ihan hirveä mäkättämään ja jänkäämään mistä tahansa pikkuasioista. Niinkuin tosi kovaääninen hyttynen joka tökkii pistimellään ja inisee megafoniin korvan juuressa. Marika taas on, näköjään, todella tulinen, suorasanainen, kovaääninen ja karmivan ilkeä sille päälle sattuessaan.

Nyt, kun huone on taas täynnä ihmisiä, on huuto vaimennut mutta ilmapiiri on vähintäänkin ruudinkatkuinen ja epämiellyttävä. Sekä Tiina että Marika ovat käyneet vuorollaan kuiskuttelemassa erinäisten ihmisten kanssa tässä huoneessa, ja tuntuu kuin olisin keskellä kiristyvää verkkoa jossa päivän lopuksi joku mestataan.

Tilanteen viehättävyyttä lisää se, että menkat alkoivat aamukahvin aikaan. En ollut varautunut tilanteeseen ollenkaan, joten tungin naisten vessassa karheita paperisia käsipyyhkeitä pikkuhousuihini. Sekös tuntuu mukavalta. Tällaisena päivänä sitä on erityisen iloinen siitä, että panosti aamulla salaiseen seksikkyyteen ja pisti valkoiset stringit jalkaan. Enkä todellakaan käy ostamassa kaupasta parempia suojia kun kotona odottaa ekologinen ja kotimainen kuukuppi.

Jos tätä lukee joku nainen joka ei vielä tiedä tai ole uskaltautunut kokeilemaan kuukuppia, nyt viimeistään on aika tehdä se! Kuukupissa ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa ja pelkkiä hyötyjä ja etuja. Kestää ikuisesti (no kymmenen vuotta kuulemma kuitenkin), on helppo käyttää, hygieeninen (sitä pestään ja keitellään käyttöjen välissä) ja voi että miten hyvä olo tulee siitä ettei kuukausittainen vuotosarja kasvata maailman jätevuoria. Kestovaipat vauvoille ja kestositeet tai kuukupit naisille!

kuvat: Death Becomes Her, kuukuppikunta.net

Pitkästä aikaa!

Syksyn ja talven välimaastossa raahustaminen on tuntunut niin painavan pimeältä, ettei ole ollut oikein sykettä kirjoittaa mitään. Hirveästi huvittaisi pitää blogia ja jaaritella tänne asioista, mutta huomaan olevani vähän epävarma sen suhteen että mitä kaikkea nyt on mielekästä naputella johonkin tällaiseen enemmän tai vähemmän julkiseen paikkaan. En tarkoita siis sitä, että miten yksityisiä asioita voi kertoa, vaan enemmänkin että onko mitään järkeä kirjoittaa että "olen ollut tämän viikon töissä enkä ajatellut mitään, ostin kyllä kivat rintsikat Gina Tricotista ja kävin kerran kahvilla".

Tämä vuodenaika on varmaankin suunniteltu sisäänpäin kääntymistä varten. Ainakaan tuo kaiken yllä alati leijuva sakea pimeys ei hirveästi rohkaise tutustumaan ihmisiin ja viettämään hulvatonta vapaa-aikaa. Ystäväni Sakari tosin kertoi, että itseasiassa kaamos on joidenkin tutkimusten mukaan - ainakin joillekin ihmisille - vahvointa parinmuodostuksen aikaa... tai vähintäänkin irtoseksin aikaa. Naiset ilmeisesti tykkäävät seksistä huhtikuussa ja miehet marraskuussa. Aika yllättävää?

Itkeskelin Tristanin perään naurettavan pitkään, mutta tulipahan itkut itkettyä ja nyt ei enää tunnu missään. Törmäsin häneen kerran työpaikallani, ja iloiseksi yllätyksekseni huomasin että ei tehnyt mieli sen enempää väistellä kuin kosketellakaan, eikä mieleni kehittänyt mitään hämmentäviä skenaarioita siitä miten läiskin häntä kasvoille tai menemme vessaan sekstailemaan tai mitään. Eikä hän pyytänyt minua keittämään kahvia. Eilen illalla vaihdoimme muutaman sanan mesessä, ja se tuntui ihan normaalilta asialta, että tuolla on joku jonka tunnen ja jonka kanssa voi puhua jostain jos on sellainen hetki.

Suhteen jälkimainingeissa tutkiskelin myös paljon suhdettani miehiin, tai suhdettani suhteisiin. Tämä klassinen juttu: että missä määrin sitä on jonkun kanssa vain ollakseen jonkun kanssa, ja missä määrin ei olekaan rakastunut ihmiseen vaan rakastunut siihen että on rakastunut? Luulenpa, että minulla on sellainen vaihe elämää menossa, jossa tekisi ihan hirvittävästi mieli olla jossakin sellaisessa suhteessa jota en osaa edes itse määritellä, ja sitten haen sitä ihan älyttömistä paikoista. Enkä tietenkään löydä etsimääni kun en edes tiedä mitä etsin. Ja sitten ärsyynnyn koko touhuun, koska salaa halveksun naisia jotka etsivät itselleen miestä - mitä pahaa siinä nyt sitten on?

En tiedä, mutta en halua olla sellainen nainen. En halua etsiä jotakuta täyttämään omaa tyhjyyttäni ja tarkoituksettomuuttani. Luulen ymmärtäväni tämän, ja luulen olevani siitä kohtaa itsenäinen ja niinpoispäin, mutta oikeasti taitaa kyllä olla niin että se ihan sama vähän epätoivoinen toisen ihmisen kaipuu ja halu tulla nähdyksi ja ihailluksi on yhtä lailla olemassa minussa, se on vain enemmän piilossa - ainakin itselleni siis, tuskin esim tämän blogin lukijoille. ;)

Tässä on nyt viime ajat menneet sitten aika tiiviisti töissä, kotona nyhjöttäen ja harrastusten parissa. Ystäviä on tullut nähtyä kyllä, mutta olen ollut aika sisäänpäin kääntynyt ja pohdiskeleva enemmänkin kuin sellainen sosiaalinen ilopilleri. Ja niinhän siinä sitten käy että kun itseä ei kiinnosta niin miehiä alkaa kiinnostaa: kokonaista kolmelta (3!) mieheltä on tullut lyhyen ajan sisällä aika selkeitä kiinnostuksen osoitteluja. Ihan huvittaa miten tämä lemmenpyörä pyörii aina just tällä tavalla. Jaksan reagoida lähestymisiin hädin tuskin ollenkaan, ja senkin verran vain jotta en vaikuttaisi ihan niin tylyltä ja kylmältä kuin miltä minusta tuntuu. Ei nyt, pojat, ei nyt.

Eihän se kirjoittaminen nyt niin kamalaa ollut. Ehkä teen tätä toistekin!