Unettomuutta ja seksiä

Unien väliin jättäminen tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi. Valvoin lähes koko yön ja torkuin levottomasti pari tuntia aamulla ennen töihin lähtöä. Lukioikäisenä oli tavallinen käytäntö valvoa kolmeen saakka yöllä huolimatta siitä, että aamulla oli koulua, ja vielä sen jälkeenkin harrastin aika ajoin yksittäisten yöunien väliin jättämistä "huvin vuoksi". Siitä tuli hauskan hupaisa olo seuraavaksi päiväksi.

Eipä tule enää hupaisa olo. Keho tärisee päästä varpaisiin, sydän lyö liian lujaa ja visuaaliset havaintoni vaikuttavat siltä kuin ne hajoaisivat sirpaleiksi. Ja mikä ärsyttävintä, kaikki mahdolliset hauraat ja epävakaat tunteet tulevat pintaan löllymään kuin mitkäkin avuttomat veden varaan joutuneet, lumpeilla liukastelevat lihavat sammakot, jotka aukovat kitojaan ja pitävät minut väsyneen tietoisena siitä että mikä tahansa pikku ärsyke saattaa suistaa jonkun niistä veden varaan.

Seuraa paljastus: tähän ihanuuteen on syynä mies!

Olen tapaillut useamman kuukauden ajan erästä miestä - kutsun häntä Tristaniksi jotta te rakkaat ystäväni ette edelleenkään saisi tietää kenestä on kyse. :) Suhteemme on useista syistä hieman salainen. Tristan tekee työkseen salaisia asioita, joiden vuoksi hänen työaikansa ovat runsaat, epämääräiset ja "joustavat". Treffeillä käyminen on vaikeaa kun päivärytmit ovat päinvastaiset. Tristan on usein töissä vielä silloin kun minä pääsen töistä, ja yhtä usein edelleen silloin kun käyn nukkumaan.

Deittailumme on hyvin erilaista kuin mikään mihin olen tottunut. Olemme vastakohtia monissa muissakin asioissa kuin päivärytmeissämme. Minulla on ollut tapana deitata poikia - Tristan lienee ensimmäinen "mies"-kategoriaan kuuluva lemmentoverini - joiden kanssa yhteensopivuus on ollut suurta ja jotka ovat kenties tästä syystä olleet tai tulleet hyviksi ystävikseni. Kommunikaatio on tavannut olla erittäin sujuvaa, läheisyys helppoa ja luonnollista.

Tristanin kanssa kaikki on toisin. Vasta nyt, todella monen kuukauden aktiivisen yrittämisen, tutustumisen ja pään seinään hakkaamisen jälkeen alkaa tuntua siltä että kohtaamme toisemme kunnolla. En koskaan riitele kenenkään kanssa - mutta Tristanille olen huutanut puhelimessa, julkisilla paikoilla ja makuuhuoneessa keskellä yötä. Minua on vaikea satuttaa, mutta Tristan saa minut itkemään. Suhteemme on ollut näihin päiviin saakka täysin vaiheessa ja olen useaan kertaan yrittänyt lopettaa sen, epäonnistuen surkeasti. On myrskyisää ja intohimoista, vaikeaa ja ihanaa, hellää ja lempeää, kylmää ja etäistä, torjuvaa ja kutsuvaa, epäselvää ja kohtalokasta.

Tapasimme eilen järkevästi arki-iltana puolenyön jälkeen. Mutta eihän tässä järjellä mennä... Harrastimme seksiä ensimmäistä kertaa! Seksiä! Seksiä komean ja äärimmäisen puoleensavetävän miehen kanssa! Emilia sai seksiä! Aplodeja!

Tristan tietää mitä naisen kanssa pitää tehdä ja saa minut kuumemmaksi kuin kukaan koskaan. Parin oikein asetellun suudelman ja herkkää ihoa kevyesti pyyhkivän hivelyn jäljiltä olen nolostuttavan märkä ja malttamattoman halukas. Vihdoinkin kiehnäämisemme johti siihen mihin sen pitääkin johtaa, ja vaikka rakastelu lopulta olikin aika lailla sellaista kuin se ekalla kerralla on - emotionaalisesti äärimmäisen palkitsevaa mutta fyysisesti vähän sinne päin, ja joka tapauksessa aivan liian nopeaa - tuntui tosi helpottavalta saada se tehtyä. Peli on avattu.

Seksin jälkeisen hellyydenpuuskan mentyä ohitse aloin voida huonosti. Kaikki mahdolliset vaikeat tunteet nousivat pintaan erittelemättömänä mössönä ja levisivät sykkiväksi kivuksi koko kehooni, erityisesti alavatsaan, rintaan ja käsiin. Puhuimme asiasta mutta olimme molemmat väsyneitä, ja minua ahdistaa näyttää tällaista kuraa itsestäni ihmiselle jota en vielä tunne niin hyvin ettenkö haluaisi tehdä vaikutusta ja näyttää parhaita, enkä suinkaan huonoimpia, puoliani. Tunsin epäonnistumista, hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelkoa, turhautumista ja kipua, yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä. Nukahdin lopulta kyynelet poskilla, käsi hänen kädessään.

Tristan lähti työmatkalle toiselle puolen maailmaa ja tulee vasta ensi viikolla takaisin. Tuntuu ikävältä, vaikealta ja hermostuttavalta jättää tilanne tähän. Lisääntynyt intiimiys välillämme saa minut kaipaamaan häntä eri tavalla kuin aikaisemmin.

Toivottavasti en ole rakastumassa.

Maalaisista

Stadissa on kahdenlaisia maalaisia: pysyviä ja vierailulla olevia.

Ensimmäinen ryhmä koostuu paremman elämän toivossa kaupunkiin muuttaneista maalaisserkuista. Helsinki on Suomen ainoa suurkaupunki, ja ahtaalta tuntuvan pikkukaupungin tai -kylän kasvatti unelmoi löytävänsä täältä suurkaupungin mukavuudet ja mahdollisuudet, tuon anonymiteetin ja suvaitsevaisuuden viehättävän sekoituksen - töistä ja opiskelupaikoista nyt puhumattakaan.

Erityisesti vanhempien ikäpolvien edustajat näiden siirrännäisten riveissä tuntuvat potevan salaista alemmuuskompleksia maalaisjuuristaan. Tämän vuoksi juuri heistä koostuu se etujoukko, jonka mielestä Helsingin ilmettä pitää kohottaa sellaiseksi että kehtaa sitten näyttää eurooppalaisille oikeasti sivistyneille ihmisille.

Aidot stadilaiset pitävät Vaasankadun ja Hesarin räkäistä tunnelmaa ainoastaan kotoisana. Stadilainen ei myöskään tajua mikä hirvittävä muotovirhe onkaan tehty siinä, että Helsingin rannoilla on edelleen tyhjää joutomaata. Hiekkaisessa ja kivisessä maassa kasvaa sitkeitä keltaisia ja punaisia kukkasia, rehottavia heinäplänttejä ja jotakin käkkyräistä pientä puskaa. Rannat ovat täynnä epämääräisiä kontteja ja muita isoja ruostuvia asioita.

Tämä ymmärrkysen puute johtuu siitä, että stadissa kasvaneelle penskalle juuri tämä joutomaa on ollut sitä jännittävää ja luonnon ihmeiden täyttämää temmellyskenttää mistä maalaisserkun koko elämänpiiri on koostunut. Maalta tullut haluaa vaistomaisesti hävittää nämä omasta primitiivisestä menneisyydestään kertoneet jäljet kaupungista. Kesällä hän ajaa takaisin Hurtjärvelle ja istuu ilman paitaa heinäpellossa pujotellen metsämansikoita timotein varteen ja opettaa stadilaiseksi syntynyttä, vastahakoisesti mökkireissuun suhtautuvaa tytärtään tekemään kukkaseppeleen.

Palattuaan syksyn tullen kaupunkiin hän haluaa että rannan joutomaalle rakennetaan hienoja kalliita luksusasuntoja ja näyttävää liiketilaa. Maalainen ei tiedä miten tärkeä leikkipaikka tämä urbaanin kesyttämätön ympäristö on stadin pikkukundeille, joiden isät leikkivät aikanaan samoilla kulmilla, ja joilla ei ole kesämökkiä millään järvellä.


Toisen maalaisryhmän muodostavat vierailijat. Aamulla sporapysäkillä odotellessani kohtasin tällaisen vierailijaperheen.

Perheeseen kuului hirveästi ihmisiä. Stadissa ihmiset liikkuvat yksin, kaksin tai juhlivassa porukassa. Tässä joukkiossa oli nuori pariskunta, heidän kaksi lastaan, pari veljeä tai serkkua sekä isoäiti ja isoisä. Pysäkillä seisoskeli lisäksi töihin matkalla olevia tyylikkäitä stadilaisia naisia, pari vanhaa miestä pappapaidoissaan ja kultaketjuilla koristautunut aasialaistaustainen nuorukainen. Maalaisperhe erottautui katukuvasta melkein nolostuttavan silmiinpistävästi - maalaiset kun pukeutuvat kaupungissa samoihin vaatteisiin kuin kaupunkilaiset mökillä.

Nukkaiset trikooshortsit, väärän kokoiset merkittömät t-paidat, puoleen sääreen vedetyt urheilusukat sandaaleissa, autoihin ja traktoreihin liittyvillä logoilla varustetut lippikset. Ei erityistä eroa miesten ja naisten pukeutumisen välillä, lukuunottamatta joitakin harvoja mutta täydellisesti kaiken kanssa epäyhteensopivia koruja naisilla. Tyylikkäiden helsinkiläisnaisten kiilakorkoiset avokkaat ja valkoiset mokkaremmikengät näyttivät yhtäkkiä silmissäni sekä hämmästyttävän tyylikkäiltä että huomattavan epäkäteviltä. Mutta niillä ei olekaan tarkoitus harppoa sen suurempien maastoesteiden kuin stadin mukulakivikatujen ja ikuisten tietyömaiden halki. Maalaisten fiksuissa reissusandaaleissa voisi selvitä jos lentokone putoaisi ja joutuisi Lostin saarelle.

Kuten tavallista, tämä lupsakasti pukeutunut suurperhe vaikutti huomattavasti mukavammilta ihmisiltä kuin perushelsinkiläiset nirppanokat, jotka keskittyvät tutkimaan ja arvioimaan toisten ulkonäköä ja noteeraavat jotain niin älytöntä kuin että näkyykö vaatteissa tuttuja brändejä vai ei.

Tiistai

Tiistai, tuo päivistä parhain.

Läski sarjakuvakissa Karvinen inhosi maanantaita yli kaiken, mutta itse olen taipuvaisempi näkemään tiistain viikon pahanilmanlintuna. Maanantaina voivotellaan kahvihuoneessa työtovereiden kanssa väsymystä, eilisen krapulan jämiä ja sitä miten kurjaa on tulla töihin. Maanantaina voi mehustella viikonlopun tapahtumia kavereiden kanssa ircissä ja Facebookissa. Mutta tiistaina kahvihuoneessa saa istua yksin, koska oikeasti toimistorotilla ei ole muuta sanottavaa toisilleen kuin olosuhteista ruikuttaminen eikä sitä jaksa tiistaina tai loppuviikosta tulee liian raskas. Tiistaina viikonloppua voi vääntää ja rutistaa miten paljon huvittaa mutta mehua ei enää heru. Tiistaina luultavasti sataa, suosikkilounaspaikan menussa ei ole kasvisvaihtoehtoa ja perintätoimisto lähettää postia. Eikä kukaan lähde illalla mihinkään koska on tiistai.

Kuulostanpa pessimistiltä. Pitäisiköhän yrittää myöhemmin uudestaan.

Helsinki on kesäkaupunki

Kun vierailija tulee Helsinkiin joskus muulloin kuin keskellä kauneinta kesää, sanomme hänelle että Helsinki on kyllä oikeastaan kesäkaupunki ja kannattaisi tulla sitten heinäkuussa, Suomenlinnakin on silloin tosi kiva. Tampereella, Turussa, Oulussa, Mikkelissä, Jyväskylässä, Hangossa, Porvoossa, Lahdessa ja Kuopiossa natiivit sanovat samaa omista kaupungeistaan, kehuen tietysti jotakin paikallista nähtävyyttä. Suomi on kesämaa, enkä tähän hätään onneksi muista millaista täällä on talvella.

Jos minulla olisi kesäloma, Helsinki olisi vielä parempi kesäkaupunki. Olen lähestulkoon akateeminen pätkätyöläinen, mikäli akateemisuudeksi voidaan lukea eeppisen hitaasti eteenpäin matelevat humanistiopinnot. Tällainen moderni ja sitoutumaton työllistymisen muoto tarkoittaa sitä, etten ole ehtinyt lomailla päivääkään koko kesänä. Kaltaiseni nuoren naisen tehtävä kesäaikaan kun on pyrkiä varastoimaan sukanvarteen sen verran pätäkkää, että joskus tulevaisuudessa on sitten varaa tehdä jotain suurempaa kuin ostaa huonoa shampoota tai lippu johonkin sellaiseen ylihypetettyyn hirveään paskaleffaan kuin Sex and the City. Kaikkien muiden nuorten naisten lailla tietenkin mekin kävimme tyttöjen kanssa tsekkaamassa tämän elokuvan porukalla, hienoimpiin kenkiimme tälläytyneinä sateisesta ja vähälumisesta kesästä huolimatta. Litkimme pillillä skumppaa pienistä pulloista ja kuiskuttelimme toisillemme vastausta vaille jääneitä kysymyksiä siitä, miksi ja kenelle tällaista viihdettä luodaan?

Teininä kesähelsinki tarkoitti sitä, että lojuttiin tyttöjen kanssa Hietsussa nuorta ihoamme kärsivällisesti ruskettaen. Kun menojalkaa alkoi vipattaa, noudettiin näin jälkikäteen ajateltuna melko kohtuuton määrä mansikkasiideriä kaupasta jossa ei koskaan kysytty papereita, ja nautiskeltiin sitten sidukan siivittämistä riemuista Esplanadin puistikossa tai kenties hieman suojaisammin kauniissa Kaivopuistossa. Lomaa oli kuukausitolkulla ja äitien ja isien lompakoille varsin antelias kulkulupa. Aurinko paistoi aina, päivät olivat pitkiä, viikot loputtomia ja kesä ikuinen. Jossain oli aina bileet viikonpäivästä riippumatta, ja virtaa riitti niin pirusti että jaksoi riekkua tukka hulmuten juomingeissa, tansseissa ja muissa huutajaisissa helposti neljä iltaa viikosta ja lauantait päälle. Eikä ikinä tullut krapulaa.

Mutta nyt, eläessäni 20-30 -vuotiaiden kaupunkilaisten nuorten aikuisten maailmassa, olen kesäni töissä. Istun turhanpäiväisen toimiston avokonttorissa tekemässä turhanpäiväisiä töitä, joita voisi tehdä kuka tahansa kouluttamaton ja taitamaton yksilö - kuten vaikka minä. En ole motivoitunut työhöni eikä minua kiinnosta mitä täällä tapahtuu. Loisin toimistolla kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt konttorirotta odottaen maagista kellonlyömää joka vapauttaa minut. Kulutan päivät ahmien kaikenlaista turhaa tietoa netistä ja naistenlehdistä ja etsin blogeja, joita jaksaisi lukea toisenkin kerran. Aloitan oman blogin aikaa tappaakseni.

Työpaikkani saa minut fantasioimaan siitä, millaista olisi päästä sisustamaan tämä luukku vapain käsin. Kuvitelmissani maalaan avokonttorin takaseinän oranssilla ja punaisella, levitän kultamaalia tilan keskellä jököttävään paksuun pylvääseen, haen kukkakaupasta villejä trooppisia köynnöskasveja jotka tuen kiipeämään villisti seinillä ja katossa, ja levitän lattioille upottavia karvamattoja. Vaihdan harmaat ja ankeutta tihkuvat sermit kiinalaisesta 1700-luvun bordellista peräisin oleviin, eteerisin puuleikkauksin ja maalatuin silkein toteutettuihin tilanjakajiin. Revin katosta alas aivotoimintaa tukahduttavaa valoa säteilevät pitkulaiset toimistolamput joissa valo on vankilassa kaltereiden takana. Korvaan ne ranskalaisilla ja espanjalaisilla hulluilla design-valaisimilla. Minulla on kiksukarvasta tehty aniliininpunainen takki (vähän kuuma tässä kesähelteellä mutta olkoon), mauton määrä blingblingiä kaulassa ja käyntikorttini hohtaa pimeässä.

Juuri kun olen ottamassa vaaleanpunaisella multimediapuhelimellani kuvia toimiston uudesta ilmeestä ja lähettämässä niitä Facebook-profiiliini, lähin esimieheni vyöryttää pöydälleni miljoona tonnia vanhanaikaista paperijätettä ja kertoo että minun täytyy mapittaa nämä 7351751 miljoonaa laskua ja toimittaa ne tilitoimistoon ennen kuin sikäläiset kynäniskat ehtivät paeta viikonlopun viettoon.

Etsin lisää blogeja.