Jotain sanottavaa

Uskon, että sanoakseen jotain pitäisi ihmisellä olla jotakin sanottavaa.

Tämä ei tietenkään estä itseäni olemasta hölösuu höpöttäjä niin kasvotusten kuin kirjallisestikin, mutta toimii perusteena mediakriittisyydelle. Omassa pienessä kahvittelupiirissään tai blogissaan turhanpäiväisyyksien lätinä ja ilkeiden puolitotuuksien laukominen "ajanvietteeksi" on ihan oma juttunsa, jonka vaikutuksista yksilön moraaliin ja sieluntilaan voidaan keskustella toiste, mutta joka tapauksessa se on eri luokan asia kuin esimerkiksi niinsanottujen uutisten kirjoittaminen päivälehtiin.

Ymmärrän että ihminen kuluttaa paskajournalismia. Ymmärrän että ihminen tekee sitä siitä huolimatta, että halveksuu äänekkäästi siellä kahvittelupiirissään typeriä julkkisjuoruja ja päivittelee kuinka hirveitä asioita Suomen kansasta kertoo se, että Seiska on suunnilleen maan myydyin lehti. Minäkin katselen työpäivän tapoksi Daily Mailin sivuilta kuvia jostain tuiki tuntemattomista britti-tv-staroista, jotka ovat lihoneet tai laihtuneet ja siksi joutuneet saamaan kuvansa nettiin, ja luen Perez Hiltonin julkkisbongailuja vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Totuus on kuitenkin se, että surullisen moni ihminen elää sellaista semielämää johon tuollainen informaatio- ja viihdearvoltaan nollan alapuolella seilaava roska sopii kuin makunsa ja kimmoisuutensa menettänyt purkka essopään suuhun. Muistan kuinka lapsena katselin lehtiä joita äiti lueskeli ja tv-sarjoja joita se seurasi. Ne koostuivat luonnottoman näköisistä, meikatuista, puhuvista ja pussaavista päistä, eikä niissä koskaan tapahtunut yhtään mitään.

En tiedä millä nimellä pitäisi kutsua tätä median, talouden ja vallan liittoutumaa jossa elämme. Joka tapauksessa se onnistuu erittäin hyvin mankeloimaan ihmisistä pois suurimman osan niistä miljardeista värisävyistä joiden kanssa synnymme tähän maailmaan. 20-jotain -vuotiaana valtaosa ikätovereistani on jo onnistuneesti latistanut persoonallisuutensa ja sielunelämänsä jotakin tiettyä kaavaa ja kuviota noudattelevaksi, hyvin tietynlaiseksi ja tarkkaan määriteltyjen näkymättömien rajojen sisään sopivaksi paketiksi. Murrosikäisen identiteetinrakennus on parikymppisyyden ylittäneellä tullut sopivasti rauhalliseen päätökseensä, jossa etsiminen loppuu ja nuori ihminen tyytyy johonkin suurinpiirtein toimivaan käsitykseen itsestään.

On toki olemassa enemmän kuin yksi resepti joilla ihminen sosialisoituu yhteiskuntakelpoiseksi, mutta tarkemmin katsomalla huomaa koko keittokirjan sisällön olevan vain saman keiton hienoista variointia. Siinä kaikkein boheemimmissa reseptissä lisätään pari ihan ylimääräistä, eksoottisen tulista maustetta perussettiä piristämään, mutta niidenkin pitää olla joko intialaisia tai meksikolaisia makuja, eikä niitä saa olla enempää kuin kaksi. Meille opetetaan pienestä pitäen että on olemassa kaksi vaihtoehtoa joista toinen on seurata annettua polkua ja toinen, no, se on se paska vaihtoehto jolla joutuu ensin siivoojaksi (terkkuja lukion fysiikan opettajalle: se on muuten sangen tärkeä työ!) ja sitten myöhemmin kittaamaan lasolia huoltsikan ojanpohjalle ja pummimaan euroja röökiin Vilhonvuoren piritorille.

Kun ahkeralla koulutuksella ja tiedostamattomalla psyykkauksella on sitten saatu nuoresta ihmisestä piestyä pois luonnottoman laaja-alainen luovuus, idearikkaus ja ihana rajoittamattomuuden tuntu, on ihan sopivaa ruokkia viihteen kaipuuta sellaisella uskomattoman aliarvostavalla paskalla mitä kaikenmuotoinen mediamme on ihan liian pullollaan. Ei se ole tyhmä joka tarjoaa vaan se joka ostaa, ja mehän ostamme: mutta antakaa anteeksi isi ja äiti, meidät on tehokkaasti siihen ohjelmoitu. Mieluummin katselen töissä kuvia filmitähtösten mekoista ja kengistä kuin luen jotakin ymmärrystä lisäävää artikkelia kehitysyhteistyön uusista haasteista, buddhalaisten munkkien meditaatiotekniikoista tai neuropsykologian löydöistä.

Ja uskon, että sanoakseen jotain ihmisellä - erityisesti journalistilla - pitäisi olla jotain sanottavaa, ja tiedän olevani tämän mielipiteeni kanssa aivan täydellisen väärässä ajassa ja paikassa.