Elokuussa pääsin viettämään kaksi viikkoa kesälomaa. Ensimmäinen meni tätini mökillä Keski-Suomessa kotimaani kesän näyttäessä krapulaiset kasvonsa.
Koko viikon satoi, järven vesi oli niin kylmää etten uskaltanut kastaa herkkää, lämpimiin suihkuihin tottunutta kaupunkilaishipiääni sinne kertaakaan, äiti ja äidin sisko pakottivat minut mustikkaan jossa hyttyset söivät aiemmin mainitun hipiäni paukamille, kumisappaat vuotivat, mustikkaa löytyi huonosti ja selkä tuli kipeäksi.
Mökkeily ei ollut rentouttavaa. En päässyt istumaan aurinkoisille rantakiville, lekottelemaan kuiville mättäille enkä tekemään mitään muutakaan niistä kesäasioista mitä mielessäni koko vuoden romantisoin ja kaipailin.
Toinen viikko taas kului perheen kanssa Ranskassa. Pari vuotta vanhempi serkkuni meni naimisiin ranskalaisen miesystävänsä kanssa.
Häät pidettiin jossakin Pariisin provinssissa, erittäin kauniissa ja ranskalaisromanttisesti pikkukaupunkilaisesa ympäristössä. Huomatkaa, että tämä on hyvin eri asia kuin pikkukaupunkilaisuus Suomessa.
Viikko perheen kanssa hotellissa on tunnetusti aika tiukka tapa viettää lomaa, mutta viikko Pariisissa kompensoi perheen sisäiset jännitteet moninkertaisesti. Ranskassa ei todellakaan satanut eikä ollut kylmä, vaan aurinko paistoi ja pariisittarien ihanat kesämekot liehuivat. Katukahviloiden pöydissä istui juuri sen näköisiä ihmisiä kuin olen aina kuvitellutkin - tai siis nähnyt valokuvissa ja elokuvissa - ja taiteilijarentun näköiset nuoret miehet olivat juuri niin ranskalaisen hurmaavia kuin olen aina romantisoinutkin. Hurraa Pariisi!
Kävimme toki myös pääkaupungin ulkopuolella, vähän etelämmässä, katselemassa maaseutua ja pieniä kyliä ja sellaista. Niin viehättävää, kaiken kaikkiaan. Jos olisin yhden asian saanut muuttaa, olisin ottanut hirveästi rahaa mukaan ja shopannut kunnes en olisi enää kyennyt.
Suomeen palattuani sain flunssan - en ikinä sairasta flunssaa! - ja olen ollut sänkypotilaana viikon. Flunssan takia. Pitäisikö harrastaa enemmän liikuntaa?
Kolme viikkoa pois töistä siis. Apua. Olen ihan varma että maanantaina toimiston ovella minua odottaa kaksi aseistettua vartijaa, jotka ohjaavat minut pois alueelta. Tai mikä vielä pahempaa, Pomo, joka ylenkatsoo minua korkeuksistaan ja viestii kehonkielellään äärimmäistä pettymystä siihen, miten surkea työntekijä olen ollut. Tiedän kyllä että olin kaksi viikkoa ihan luvallisella lomalla ja viikon ihan yhtä luvallisella sairaslomalla, mutta nämä ovat aina niin kauheita tilanteita.
Muistan kuinka vaikeaa lukiossa oli ottaa osaa matikankurssille sen jälkeen, kun oli lintsannut sieltä liian monta tuntia peräkkäin. Näen joskus vieläkin unia, joissa etsin koulun loputtomasti haarautuvilta käytäviltä matikanluokkaa 301 ja selitän änkyttäen opettajille että multa jäi tää aikanaan kesken ja pitäisi varmaan suorittaa tää kurssi nyt loppuun, jos se mitenkään vaan voisi mahdollisesti teidän armollenne käydä, anteeksi nyt kauheesti.
Syyllisyys. Asuisinpa jossain eteläisemmässä Euroopassa, siellä ei ole syyllisyyttä. Siellä on vain aurinkoa ja boulangeriet myyvät ihanaa pullaa.
Friday, September 5, 2008
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
RSS Feed (xml)
3 comments:
Mustikkaan! Muistan maaseudulla nuoruuteni viettämänä, kuinka hienoa (mutta silloin sitä ei olisi myöntänyt edes kidutuksen uhan alla, ulkokuori oli pidettävä kunnossa..) oli vielä teini-ikäisenäkin käydä syömässä mustikoita suoraan pusikosta, puhumattakaan vadelmapensaista, vaikka niiden lähettyvillä vilisikin ampiaisia johtuen käsittämättömän huonosta puutarhasuunnittelusta. Nyt, kaupunkilaistuttuani, kuulen joka syksy syyllistävää kommentointia siitä, että hyvät marjat ja sienet mätänevät metsään, ja että olisi kauhean kiva jos lapset tulisivat joskus käymään ja mentäisiin mustikkaan yhdessä kuin ennen vanhaan. Kommentoijalta tuntuu aina unohtuvan, että kyllä ne vanhemmat olivat ihan sisätiloissa, takkatulen ääressä hyttysiltä piilossa. Piirakankin sai tehdä usein itse.. paitsi raparperista, mutta raparperit kasvoivatkin keittiön portaiden vieressä. Kotona käyn vasta jouluna, jolloin mustikkakeskustelu on onneksi jo ohitse.
Ranska. Se on vuorossa seuraavana. Koska siellä paistaa aina aurinko, maantiepyöräilen sen halki kuunnellen Kraftwerkiä ja vanhoja chansoneita, tutustun mielenkiintoisiin ihmisiin ja humallun halvasta, kitkeränmakuisesta viinistä johonkin kivaan laaksoon leiriytyneenä auringon laskiessa kukkuloiden taakse kullaten rinteiden viinitarhat. Tai näin ainakin väitän ystävilleni, vaikka oikeasti luultavasti saisin naurut katukahvilassa yrittäessäni tilata jotain yläasteranskallani, minkä jälkeen minut heitettäisiin ulos ihan periaatteen vuoksi ja lopulta eksyisin ylikansallisen kahvilaketjun myymälään, jossa minulle sentään myytäisiin se latte, vaikka sen jälkeen poistuttaisiinkin takahuoneeseen pilkkaamaan typeriä turisteja. Samalla voisin ihastella kävelykadun turistirysiä ja amerikkalaisia turisteja, jotka ihmettelevät kuinka katukyltit on kirjoitettu jollain kummallisella englannin murteella, jota ei ymmärrä. Tämä, kieltämättä hieman yltiöpessimistinen visio, siis yhden Pariisin viikonlopun perusteella.
Hienoja matkakuvia löytyy onneksi googlen kuvahaulla ja aika kultaa muistot (paitsi mustikoihin liittyvät, käsivarsia alkaa kutittaa jo pelkkä ajatuskin..) :)
Mutta Pariisissa on ihanaa käydä vaikka Starbucksissa, kun niilläkin on kiva pariisilaisterassi ja komeita ranskalaispoikia asiakkaina! :)
Vietin itsekin joskus muutama vuosi sitten viikonlopun Pariisissa ohikulkumatkalla enkä tykännyt siitä laisinkaan. Minusta Pariisi oli silloin iso, likainen, meluisa, kallis, sekava, ruma, oksettavan mahtipontinen ja siitä oli ihan mahdotonta saada mitään ihmisen kokoista otetta. Ehkä nyt kun oli vähän enemmän aikaa, ja paikallinen antamassa jotain vinkkejä mihin kannattaa mennä, niin oli parempi visiitti.
On kyllä juuri se aika vuodesta kun pahin matkakuume iskee. Kevättalvesta ei enää sitten jaksa edes unelmoida matkailusta, mutta nyt vielä menojalkaa vipattaisi!
PARIISILAISENA voin sanoa, että Pariisi vakituisena paikkana on mahdoton, itsepäinen, byrokraattinen, itserakas ja omanarvontuntoinen kaupunki, jossa on kamala elää. Mutta Pariisi on myöskin Pariisi ja pariisilaiset ovat niin pariisilaisia, että jokainen meistä taistelee päivittäin voidakseen jäädä tänne sietämään tätä p*skaa.
Take care.
Post a Comment