Maailma pelleilee kanssani järkyttävällä tavalla.
Oli perjantai-iltapäivä. Olin käynyt noutamassa kuumaa kahvia avuksi krooniseen jumitukseeni toimiston pehmeäsohvaiselta kahvittelupisteeltä. Pitelin toisessa kädessäni aivan liian täyttä kahvikuppia ja toisessa oleellista tiedotetta, jota olin täysin uppoutunut lukemaan. Käytävälle kääntyessäni törmäsin ihmiseen joka tuli kulman takaa minua vastaan. En ehtinyt havaita hänestä kuin kengät ja lahkeet, sillä huomioni meni siihen että en läikyttänyt kahvia päälleni.
- Oi anteeksi!, huudahdin, ja kohotin katseeni. Edessäni seisoi komea ja siististi pukeutunut mies -- Tristan.
Muki tipahti teatraalisesti käsistäni kilahtaen rikki lattiaan, ja kuuma kahvi levisi meidän molempien kengille.
- Emilia! Voi että!, huudahti pomoni, jonka läsnäolon rekisteröin vasta nyt.
- Tämä on Emilia, meidän kesätyöläisiä joka nyt on tuolla Osaston puolella töissä. Emiliaa voi pyytää keittämään kahvit jos on päässyt loppumaan.
Tristan hymyili mielestäni pirullista hymyä ja kätteli minua.
- Tristan on Firmasta jonka kanssa me aletaan tehdä yhteistyötä. Hän tulee tänne kerran viikossa hoitamaan näitä Asioita ja katsomaan miten hommat etenee.
Aivoni olivat pysähtyneet. Kättelin Tristania ja tuijotin lasittuinen silmin hänen kravattiaan.
- Mä oon tosi pahoillani tästä, sanoi pomoni, tarkoittaen kahvia lattialla. - Jatketaan tuonne neukkariin sitten....
Kahvi loiskui lattialla mukinpalasten ympärillä. Saatoin ajatella vain sitä, että tukka oli hätäponnarilla ja että näin viimeksi tuon kravatin roikkumassa Tristanin sängyn päädystä.
Monday, November 17, 2008
Sunday, November 9, 2008
Häiriö
Viime viikot ovat menneet tosi hyvin. Ensimmäisen viikon itkin, olin onneton ja ajattelin häntä taukoamatta; toisen viikon olin vihainen ja vahva ja keskityin ajamaan ajatuksia pois mielestäni; kolmannella viikolla ajatukset eivät enää vaivanneet edes esiintyessään, vaan alkoi tuntua siltä että nyt taidan olla over him. Nauratti taas ihan aidosti ja tuntui asioilta miltä ei ollut muutamaan viikkoon tuntunut, kuten että elämä on kivaa ja maailmassa on asioista mistä voi nauttia.
Eilen illalla kävelin tyttöystävieni kanssa tupakkapaikan läpi juhliin, suoraan Tristanin ohitse vilkaisemattakaan häneen.
Niinhän siinä sitten kävi että ennen pitkää, epäilemättä nautittuaan tarpeeksi alkoholia, Tristan löysi minut ilman suojaavia seuralaisia. Hän tivasi että emmekö voisi olla jo ystäviä, onhan tässä mennyt jo aikaa. Hänelle on kuulemma niin kovin hankalaa kun ei tiedä missä minuun saattaa törmätä ja sitten on vaikeaa suhtautua. Että voitaisko nyt jo olla ystäviä.
Olisi pitänyt sanoa, että voitko painua vittuun kun minua ei sattumalta kiinnosta. Sen sijaan kuuntelin. Sanoin, että ei sitä voi tietää koska voidaan olla ystäviä, jos koskaan. Että pitää antaa sille aikaa. Että asioiden pitää antaa kuolla rauhassa.
Tristan halaili minua viiden minuutin välein ja vakuutteli, että kyllä nyt on oltu tarpeeksi kauan erossa toisistamme ja olisi aika olla "taas ystäviä". Jäi epäselväksi, koska tämä aikaisempi ystävyytemme on tapahtunut. Humalaisten lätinää, tyhmähän minä olen kun sellaista suostun kuuntelemaan. Ei siinä muuta tapahdu kuin että yksi itseään toistava teema pyörii ympyrää. Tristanin viesti oli, että "on ihan vammaista jos sen takia, että meillä on ollut joku suhde joka ei toiminut, meidän pitää teeskennellä ettei tunneta toisiamme".
Hän suuteli minua poskelle ja sitten suulle. Löin avokämmenellä poskelle.
- Mitä sä luulet tekeväsi!?
- ...okei, ehkä meidän pitäisi olla vielä kuukausi erossa toisistamme.
- Se erossaolo toimi ihan hyvin siihen asti että sä tulit rikkomaan sen!
- Voidaanko me sitten kuukauden päästä tehdä noin?
Nukuin suunnattoman huonosti ja aamulla herättyäni huomaan, että kolmen viikon ajan kasaamani mielenrauha on tipotiessään. Tuntuu sekavalta ja surkealta.
Eilen illalla kävelin tyttöystävieni kanssa tupakkapaikan läpi juhliin, suoraan Tristanin ohitse vilkaisemattakaan häneen.
Niinhän siinä sitten kävi että ennen pitkää, epäilemättä nautittuaan tarpeeksi alkoholia, Tristan löysi minut ilman suojaavia seuralaisia. Hän tivasi että emmekö voisi olla jo ystäviä, onhan tässä mennyt jo aikaa. Hänelle on kuulemma niin kovin hankalaa kun ei tiedä missä minuun saattaa törmätä ja sitten on vaikeaa suhtautua. Että voitaisko nyt jo olla ystäviä.
Olisi pitänyt sanoa, että voitko painua vittuun kun minua ei sattumalta kiinnosta. Sen sijaan kuuntelin. Sanoin, että ei sitä voi tietää koska voidaan olla ystäviä, jos koskaan. Että pitää antaa sille aikaa. Että asioiden pitää antaa kuolla rauhassa.
Tristan halaili minua viiden minuutin välein ja vakuutteli, että kyllä nyt on oltu tarpeeksi kauan erossa toisistamme ja olisi aika olla "taas ystäviä". Jäi epäselväksi, koska tämä aikaisempi ystävyytemme on tapahtunut. Humalaisten lätinää, tyhmähän minä olen kun sellaista suostun kuuntelemaan. Ei siinä muuta tapahdu kuin että yksi itseään toistava teema pyörii ympyrää. Tristanin viesti oli, että "on ihan vammaista jos sen takia, että meillä on ollut joku suhde joka ei toiminut, meidän pitää teeskennellä ettei tunneta toisiamme".
Hän suuteli minua poskelle ja sitten suulle. Löin avokämmenellä poskelle.
- Mitä sä luulet tekeväsi!?
- ...okei, ehkä meidän pitäisi olla vielä kuukausi erossa toisistamme.
- Se erossaolo toimi ihan hyvin siihen asti että sä tulit rikkomaan sen!
- Voidaanko me sitten kuukauden päästä tehdä noin?
Nukuin suunnattoman huonosti ja aamulla herättyäni huomaan, että kolmen viikon ajan kasaamani mielenrauha on tipotiessään. Tuntuu sekavalta ja surkealta.
Wednesday, October 29, 2008
Siitä lopetuksesta
En ole osannut kirjoittaa.
Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.
Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.
Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.
Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.
Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.
Ehkä joskus.
Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.
Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.
Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.
Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.
Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.
Ehkä joskus.
Wednesday, October 22, 2008
Tyttöjen tiistai
"Olisipa minulla aikakone", mietti Emilia soittaessaan ystävänsä Avan ovikelloa. "Hyppäisin sillä aikakoneella muutaman viikon päähän, sinne asti missä kaikki tämä hirveä tunnekuohunta on varmasti mennyt jo ohitse, on turvallinen ankea marraskuu ja voi keskittyä kaikessa rauhassa talvihorrokseen ja kynttiläiltoihin tyttöystävien kanssa."
Ava, Peppi ja Inka olivat kattaneet olohuoneen matalalle pöydälle mausteista tofusalaattia ja avanneet viinipullon. Viini keskellä viikkoa on varmaan minun hermojani varten, ajatteli Emilia, ja kieltäytyi juomasta yhtä kohteliaasti kuin närppi salaattiaan. Avan avarassa sinkkutytön kaksiossa vallitsi vaalea rauhallisuus, pehmeä valaistus ja tyttömäisen sisarellinen tunnelma, mutta Emilialla oli vatsanpohjassa sellainen olo kuin olisi tullut syötyä pieniä kiviä jotka kaihersivat sulamattomina mahaa.
Miehet mitä luultavimmin keksivät kaupungit. Miehet keksivät kaikenlaisia typeriä kotkotuksia, joilla on lopulta äärettömän vähän tekemistä orgaanisen ja tässä hetkessä tapahtuvan elämän kanssa. Miessuku itse sanoo sitä tietenkin edistykseksi, ja osa heistä luultavasti argumentoisi että tekevät edistykselliset keksintönsä pitääkseen vaimon ja lapset lämpiminä. Tyttöystävien muodostamassa lämpimässä naispesässä muhiessaan Emilia mietti, että todellisuudessa ihmisen rakentama maailma on tainnut syntyä sitä kautta, että omissa ajatuksissaan yksin elelevät miehet ovat lähteneet äidin, tätien, siskojen, vaimojen ja tytärten lämmöstä tutkimusmatkailemaan maailmalle ja koettaneet taivuttaa todellisuutta siellä vastaamaan omia hulluja kuvitelmiaan.
Feminiinisestä, orgaanisesta, pehmeiden ja kaoottisten muotojen maailmasta mies on rakentanut suorien linjojen ja loogisen järjestyksen kaavan. Mies rakensi kaupungit ja toi naisensa sinne, ja sytytti valot koko planeetalle joka paikkaan niin, ettei nainen saa missään enää nukkua rauhassa pimeässä. Mies taitaa pelätä pimeää, tunteiden ja alitajunnan valtakuntaa, tuntematonta ja sääntöjä pakenevaa. Miehellä olisi paljon opittavaa naisen viisaudesta.
Tyttöjen kanssa vietetty aika pehmensi ja tyynnytti, ja jakaminen auttoi: kukapa samassa elämänvaiheessa tai iässä oleva nainen ei olisi ehtinyt kokea suunnilleen samoja asioita. Ava kertoi muille pitkän tarinan omasta Tristanistaan, miehestä jonka kanssa hän vietti yli neljä vuotta epämääräisessä, addiktiivisessa ja satuttavassa suhteessa. Peppi paheksui äänekkäästi: hänestä suhde meni suoraan hyväksikäytön piikkiin.
Kun Peppi ja Inka eivät olleet kuulemassa, Ava tunnusti Emilialle haluavansa joskus vieläkin palata miehen kanssa yhteen, niin vahva oli side heidän välillään vaikka suhde oli silkkaa kärsimystä. "En silti aio tehdä sitä, koskaan, missään olosuhteissa... Olen ymmärtänyt että se rakkaus mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mikä voi paremmin silloin, kun se saa vain olla passiivisena, ilman että yritän tuoda sitä esille ja olla tekemisissä. Voi silti rakastaa."
kuvat: kynttilät googletettu jostain, talot http://www.theforestryservice.com
Ava, Peppi ja Inka olivat kattaneet olohuoneen matalalle pöydälle mausteista tofusalaattia ja avanneet viinipullon. Viini keskellä viikkoa on varmaan minun hermojani varten, ajatteli Emilia, ja kieltäytyi juomasta yhtä kohteliaasti kuin närppi salaattiaan. Avan avarassa sinkkutytön kaksiossa vallitsi vaalea rauhallisuus, pehmeä valaistus ja tyttömäisen sisarellinen tunnelma, mutta Emilialla oli vatsanpohjassa sellainen olo kuin olisi tullut syötyä pieniä kiviä jotka kaihersivat sulamattomina mahaa.
Miehet mitä luultavimmin keksivät kaupungit. Miehet keksivät kaikenlaisia typeriä kotkotuksia, joilla on lopulta äärettömän vähän tekemistä orgaanisen ja tässä hetkessä tapahtuvan elämän kanssa. Miessuku itse sanoo sitä tietenkin edistykseksi, ja osa heistä luultavasti argumentoisi että tekevät edistykselliset keksintönsä pitääkseen vaimon ja lapset lämpiminä. Tyttöystävien muodostamassa lämpimässä naispesässä muhiessaan Emilia mietti, että todellisuudessa ihmisen rakentama maailma on tainnut syntyä sitä kautta, että omissa ajatuksissaan yksin elelevät miehet ovat lähteneet äidin, tätien, siskojen, vaimojen ja tytärten lämmöstä tutkimusmatkailemaan maailmalle ja koettaneet taivuttaa todellisuutta siellä vastaamaan omia hulluja kuvitelmiaan.
Feminiinisestä, orgaanisesta, pehmeiden ja kaoottisten muotojen maailmasta mies on rakentanut suorien linjojen ja loogisen järjestyksen kaavan. Mies rakensi kaupungit ja toi naisensa sinne, ja sytytti valot koko planeetalle joka paikkaan niin, ettei nainen saa missään enää nukkua rauhassa pimeässä. Mies taitaa pelätä pimeää, tunteiden ja alitajunnan valtakuntaa, tuntematonta ja sääntöjä pakenevaa. Miehellä olisi paljon opittavaa naisen viisaudesta.
Tyttöjen kanssa vietetty aika pehmensi ja tyynnytti, ja jakaminen auttoi: kukapa samassa elämänvaiheessa tai iässä oleva nainen ei olisi ehtinyt kokea suunnilleen samoja asioita. Ava kertoi muille pitkän tarinan omasta Tristanistaan, miehestä jonka kanssa hän vietti yli neljä vuotta epämääräisessä, addiktiivisessa ja satuttavassa suhteessa. Peppi paheksui äänekkäästi: hänestä suhde meni suoraan hyväksikäytön piikkiin.
Kun Peppi ja Inka eivät olleet kuulemassa, Ava tunnusti Emilialle haluavansa joskus vieläkin palata miehen kanssa yhteen, niin vahva oli side heidän välillään vaikka suhde oli silkkaa kärsimystä. "En silti aio tehdä sitä, koskaan, missään olosuhteissa... Olen ymmärtänyt että se rakkaus mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mikä voi paremmin silloin, kun se saa vain olla passiivisena, ilman että yritän tuoda sitä esille ja olla tekemisissä. Voi silti rakastaa."
kuvat: kynttilät googletettu jostain, talot http://www.theforestryservice.com
Monday, October 20, 2008
Erotuskaa
En nyt oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin.
Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.
Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.
Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.
Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.
Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.
Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.
Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.
- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?
- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...
Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.
- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.
Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.
Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.
- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?
Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.
Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.
Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.
Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.
Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.
Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.
Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.
Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.
Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.
Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.
- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?
- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...
Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.
- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.
Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.
Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.
- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?
Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.
Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.
Sunday, October 12, 2008
Jäkätystä
Eräs syy tähän kieltämättä luotaatyöntävään ja liioiteltuun parisuhdevastaisuuteeni on se, että parisuhteisiin päätyvät nuoret ihmiset alkavat usein käyttäytyä monella tapaa niin idioottimaisesti. Nuoret ihmiset tietysti käyttäytyvät joka tapauksessa monella tapaa idioottimaisesti, eli sinänsä ehkä siinä tapahtuu vain kvalitatiivista eikä niinkään kvantitiivista vaihtelua.
Mutta tiedättehän, nämä vakiot. Kun kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu oksettavan me-keskeiseksi: "En tiedä vielä tullaanko me", vastaukseksi siihen kun olet selväsanaisesti kutsunut vain pariskunnan toisen osapuolen pieneen ja intiimiin illanviettoon, "me ollaan nyt lähdössä" sanottuna painokkaalla äänensävyllä niin oman kullan kuin muidenkin kuullen siinä vaiheessa kun jompi kumpi haluaa lähteä ja tämä lähtösuunnitelma sisältää automaattisesti toisenkin, koska ilmeisesti sekä avaimia että jalkineita omistetaan vain yhdet. Tai miten parisuhde menee hyvinä hetkinä ystävyyssuhteiden edelle, mutta yhtälailla kun siinä ilmenee kriisejä niin nekin ovat tärkeämpiä kuin kenenkään muun asiat, ja niin pois päin.
Ärsytyslistani huipussa on kuitenkin sellainen tietty varovaisuus ja jäykkyys mitä (ainakin tuoreissa) parisuhteissa elävät ihmiset ilmentävät muita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tiedättekö ilmiön? Kuinka eläväinen ja hauska, luonnostaan flirttaileva ja tytöille juttua heittävä nuorukainen muuttuu jäisen jäykäksi pökkelöksi naisten seurassa alettuaan seurustella. Tietenkin lähinnä tyttöystävän ollessa paikalla. Asiasta tekee niin ärsyttävän juuri se, että olipa kyse tahdonalaisesta toiminnasta kummankaan osalta tai ei, kyseessä on niin raivostuttavan ilmiselvä ihmisen luontaisen sosiaalisen toiminnan tukahduttaminen että se on ihan kammottavaa katseltavaa. Ihan kuin mies alkaisi yhtäkkiä pelkäämään että tyttöystävä saa raivokkaan mustasukkaisuuskohtauksen jos hän hymyilee ja nauraa toiselle naaraalle.
Ja varsinkin kun tämä tapahtuu toisilleen entuudestaan tuttujen ihmisten, jopa kavereiksi laskettavien kesken, se on niin verta kuohuttavaa että tekisi mieli nostaa kissa pöydälle ja kertoa pariskunnalle tasan tarkkaan että saatte toisenne vaikuttamaan mustasukkaisilta, omistushaluisilta, jäykiltä tylsiksiltä.
Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tällaista ankeaa ihmissuhdevuodatusitkublogia. Nyt on vain aika dramaattinen kausi meneillään... aina välillä ajattelen muitakin asioita ja havaitsen maailmassa muutakuin kuin rikkinäisiä ihmissuhteita, mutta tällä hetkellä en oikeastaan. Piti tavata Tristania taas perjantaina, mutta tietenkin hän soitti minulle tuntia sovitun aikamme jälkeen ja kertoi olevansa edelleen töissä, mutta että kello se-ja-se voidaan nähdä ja hän soittaa sitten. No eipä soittanut ennenkuin paljon niitä aikoja myöhemmin, ihan vain esitelläkseen uskomattomia ihmissuhdetaitojaan.
- Kuule, kyl mä oon nyt jo liian väsynyt tapaamaan sua. Et mä meen tästä vaan himaan nukkumaan.
Oikeasti odotan että tapaamme seuraavan kerran, että voin sanoa hänelle jotain mitä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.
Ja Annu, tajusin että olen estänyt anonyymit kommentit mutta tästä eteenpäin voit kommaa jos haluat.
Mutta tiedättehän, nämä vakiot. Kun kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu oksettavan me-keskeiseksi: "En tiedä vielä tullaanko me", vastaukseksi siihen kun olet selväsanaisesti kutsunut vain pariskunnan toisen osapuolen pieneen ja intiimiin illanviettoon, "me ollaan nyt lähdössä" sanottuna painokkaalla äänensävyllä niin oman kullan kuin muidenkin kuullen siinä vaiheessa kun jompi kumpi haluaa lähteä ja tämä lähtösuunnitelma sisältää automaattisesti toisenkin, koska ilmeisesti sekä avaimia että jalkineita omistetaan vain yhdet. Tai miten parisuhde menee hyvinä hetkinä ystävyyssuhteiden edelle, mutta yhtälailla kun siinä ilmenee kriisejä niin nekin ovat tärkeämpiä kuin kenenkään muun asiat, ja niin pois päin.
Ärsytyslistani huipussa on kuitenkin sellainen tietty varovaisuus ja jäykkyys mitä (ainakin tuoreissa) parisuhteissa elävät ihmiset ilmentävät muita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tiedättekö ilmiön? Kuinka eläväinen ja hauska, luonnostaan flirttaileva ja tytöille juttua heittävä nuorukainen muuttuu jäisen jäykäksi pökkelöksi naisten seurassa alettuaan seurustella. Tietenkin lähinnä tyttöystävän ollessa paikalla. Asiasta tekee niin ärsyttävän juuri se, että olipa kyse tahdonalaisesta toiminnasta kummankaan osalta tai ei, kyseessä on niin raivostuttavan ilmiselvä ihmisen luontaisen sosiaalisen toiminnan tukahduttaminen että se on ihan kammottavaa katseltavaa. Ihan kuin mies alkaisi yhtäkkiä pelkäämään että tyttöystävä saa raivokkaan mustasukkaisuuskohtauksen jos hän hymyilee ja nauraa toiselle naaraalle.
Ja varsinkin kun tämä tapahtuu toisilleen entuudestaan tuttujen ihmisten, jopa kavereiksi laskettavien kesken, se on niin verta kuohuttavaa että tekisi mieli nostaa kissa pöydälle ja kertoa pariskunnalle tasan tarkkaan että saatte toisenne vaikuttamaan mustasukkaisilta, omistushaluisilta, jäykiltä tylsiksiltä.
Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tällaista ankeaa ihmissuhdevuodatusitkublogia. Nyt on vain aika dramaattinen kausi meneillään... aina välillä ajattelen muitakin asioita ja havaitsen maailmassa muutakuin kuin rikkinäisiä ihmissuhteita, mutta tällä hetkellä en oikeastaan. Piti tavata Tristania taas perjantaina, mutta tietenkin hän soitti minulle tuntia sovitun aikamme jälkeen ja kertoi olevansa edelleen töissä, mutta että kello se-ja-se voidaan nähdä ja hän soittaa sitten. No eipä soittanut ennenkuin paljon niitä aikoja myöhemmin, ihan vain esitelläkseen uskomattomia ihmissuhdetaitojaan.
- Kuule, kyl mä oon nyt jo liian väsynyt tapaamaan sua. Et mä meen tästä vaan himaan nukkumaan.
Oikeasti odotan että tapaamme seuraavan kerran, että voin sanoa hänelle jotain mitä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.
Ja Annu, tajusin että olen estänyt anonyymit kommentit mutta tästä eteenpäin voit kommaa jos haluat.
Friday, October 10, 2008
Palkintojenjakotilaisuus
Nyt olen aivan ällikällä lyöty. Sain tällaisen jonkun hehkuttelunimityksen mitä blogimaailman ihmiset jakelevat toisilleen. Mitä ihmettä! Kiitos Kisu, tuskin voisin olla enää hämmästyneempi. En ilmeisesti pidä blogiani ollenkaan oikeana asiana joka tapahtuu oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten joukossa. Yllättää ihan tarpeeksi paljon että joku lukee, saatika että vielä jotenkin viihtyy sen parissa mitä lukee. Kiitos :)
Säännöt:
1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Mitenköhän nyt voisin tehdä tämän niin etten vain nimeä niitä samoja maailman suosituimpia blogeja jotka varmaan saavat tällaista pommitusta ihan liiakseen muutenkin. En mitenkään. En lue tarpeeksi montaa blogia. Ei voi mitään!
Tämän jälkeen
Solutoveri
Green life for a fashion freak
Ikisinkku
Bosporin rannalla
Ekoelämää
Nelliinan vaatehuone
Säännöt:1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa
2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen
3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.
4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.
Mitenköhän nyt voisin tehdä tämän niin etten vain nimeä niitä samoja maailman suosituimpia blogeja jotka varmaan saavat tällaista pommitusta ihan liiakseen muutenkin. En mitenkään. En lue tarpeeksi montaa blogia. Ei voi mitään!
Tämän jälkeen
Solutoveri
Green life for a fashion freak
Ikisinkku
Bosporin rannalla
Ekoelämää
Nelliinan vaatehuone
Subscribe to:
Posts (Atom)
RSS Feed (xml)