Hölynpölyä

Olen lukenut niin paljon muotiblogeja etten enää tiedä onko järkeä kirjoittaa yhtään mitään mihin ei ole liitetty kuvaa söpöistä värikkäistä korkokengistä. En myöskään enää tiedä voinko hyväksyä sitä että minulla ei varallisuuteni puolesta ole mahdollisuutta tilata itselleni esimerkiksi näitä pikkukenkiä, 55 puntaa, Topshop.Myönnänhän toki avoimesti kuuluvani siihen valtavaan naisjoukkoon, joita kauniit jalkineet kutkuttavat enemmän kuin kenties mikään muu ihmisen suuressa viisaudessaan luoma materiaalinen hyvä. Uusissa näteissä kengissä ja siinä, että minä saan vetää ne jalkaani ja myös poistua ne jalassani kenkäkaupasta ilman että perääni juostaan soosoo-sormen kanssa, on jotain niin kihelmöivän ihanaa ettei sitä mikään järki pysty selittämään. Siihen liittyy valtaa ja ehdottomasti seksuaalisuutta. Miksi kenkiin liittyy seksuaalisuutta?? Miksi kenkiin, eikä vaikka takkeihin tai pitsihansikkaisiin?

Joka tapauksessa, tässä vinkki sinulle, oi mies joka olet aina pulassa syntymäpäivien aikaan. Jos naisesi on kenkäfriikki ja haluat antaa hänelle lahjan jonka hän varmasti muistaa koko pitkän elämänsä (ja josta hän väistämättä saa sellaiset kiksit ettet koskaan voi moista aavistaa), säästä rahaa, pihtaile lahjoissa aikasi ja anna sitten lopulta isossa kirjekuoressa suurisummainen lahjakortti johonkin erittäin hyvään kenkäkauppaan (konsultoi naisen ystäviä tästä).

Muotiblogien lukemisesta ei seuraa mitään hyvää. Sisäistä materialistia on muutenkin tässä kulutusyhteiskunnassa eläessä vaikea pitää aisoissa, ja tällainen koko päivän mittainen täysaltistus toinen toistaan ihastuttavammille pukeutumis- ja shoppailuideoille on ihan lopullinen turmio kaikelle henkilökohtaista elämänsuunnitelmaa muistuttavalle. Töiden jälkeen aion mennä lääkitsemään puutetta tuntevaa sieluani hakemalla Fidalta kaksi kolmen euron paitaa jotka eilen sieltä bongasin. Sitä kuvittelisi, ettei elämänsuunnitelma mene rikkipoikki vielä kuuden euron investoinnista, mutta tässä konkurssissa kuusi euroa on iso raha.

Uuden materian ostaminen tähän puhkikulutettuun maaailmaan on nähdäkseni moraalisesti vähintään epäilyttävää, jollei suorilta käsin tuomittavaa puuhaa. Kärsin jatkuvasta, luultavasti ikä- ja sosiaaliryhmäni edustajalle tyypillisestä sisäisestä ristiriidasta kuluttamisen suhteen. Toisaalta minut on pikkupennusta asti ohjelmoitu tehokkaasti siihen, että ostamalla saa onnea ja että roolini maailmassa on olla kuluttaja. Sanonpa siihen mitä tahansa muka-älykästä, totuus on se että kun ahdistaa, menisin mieluiten shoppaamaan. Samalla tiedän ja tiedostan että luontoäiti itkee verta sen tähden että meidän hienot tehtaamme oksentavat kulutushyödykkeitä taukoamattomana virtana ja tukkivat koko maailman. Yritän tietysti olla hyvä ihminen ja kuluttaa vähemmän tai jopa paljon vähemmän: käytännössä kuitenkin ostan käytettyä, koska järkeilen että ainakaan silloin minun ostokseni takia maailmaan ei ole luotu lisää tavaraa. En ole varma onko se mikään pätevä synninpäästö, mutta lähden silti Fidaan hakemaan harmaan villapaitani ja vaaleanpunaisen ihanan printtipitkähihaiseni.