Muista syödä hyvin

Vasta päivän toisen työvuoroni käynnistyttyä ymmärsin miksi aamiainen on päivän tärkein ateria, lounas hyvänä kakkosena ja välipala arvokkaasti pronssilla.

Ennen tähän oivallukseen pääsemistä on kuitenkin kelattava nauhaa hieman ajassa taaksepäin. Olihan nimittäin päässyt käymään siten, että hieman lepsuuteenpäin nojallaan olevat, jo aiemmin mainitut elämänhallintaitoni eivät olleet koskaan kuuluneet kaikkein hienostuneimpien lajinsa edustajien joukkoon. Jostain syystä kasvatukseni epäonnistui melko täydellisesti siinä kohdin, missä lapselle opetetaan että raha on arvokasta, tärkeää eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Myöskään sisäiset suorituspaineeni tai stressitasoni eivät pääse mainittavan korkeisiin arvoihin, josta on seurannut melkoisen kevytkenkäistä ja monen järkevämmän ihmisen mielestä kertakaikkiaan hirvittävän typerän lyhytnäköistä suhtautumista rahaan.

Tästä, puolestaan, seurasi ennen pitkää pientä velkaantumista, ja kun pientä velkaantumista ei hoida pois koska kevyet kengät eivät pikku jalkoja paina, se saattaa kasvaa hieman suuremmaksi velkaantumiseksi. Mitä pidempään asiaa katsoo lupsakasti sormiensa lävitse, lainaillen vähän lisää rahaa sieltä sun täältä ja viitaten kintaalla perintätoimiston vihaisiin ilmoitusluontoisiin kirjeisiin, sitä syvemmälle byrokraattis-taloudellis-sosiaalisiin ongelmiin itsensä saa haudattua. Ennen pitkää kengät alkavat puristaa ja pitäisi ostaa uudet, mutta rahat ovat kaput.

Olemme saapuneet nykyhetkeen. Ja nykyhetkessä minä, vastuuntuntoinen aikuinen ja työn sankari, otin toisen työn tämän kesän jälkeen osapäiväiseksi muuttuneen toimistorottailuni ohelle. Aion maksaa velkani pois ja saada talouteni tasapainoon!

Iltapäivätyöni sijoittuu parempiosaisten ihmisten alueelle, Helsingin Eiraan. Varakkaat ihmiset joutuvat olemaan pitkiä päiviä töissä tai töihinsä liittyvissä tyylikkäissä kekkereissä jossakin saaressa kaupungin ulkopuolella, ja tarvitsevat näin ollen kodin- ja lastenhoitajaa iltapäiville ja alkuilloille. Asunto on iso ja valoisa, hyvällä maulla sisustettu ja niin siisti etten oikein tiedä mitä minun on siellä tarkoitus tehdä. Lapsia on kolme - Akseli, Anselmi ja Aurora. Pojat ovat jotain 3-4 -vuotiaita villiapinan poikasia ja Aurora sellainen pieni kapalonyytti joka ei tiedä vielä mistään mitään eikä osaa mitään. Tämän lisäksi perheessä on koira, julmetun iso musta eläin nimeltä Masku - lyhenne hienosta aristokraattisesta rotunimestä, tietenkin!

No, joka tapauksessa. Selvittyäni kunnialla ensimmäisestä työpäivästäni, joka koostui tavanomaisen ankeista, itseään toistavista ja kunnianhimottomista työtehtävistä, minulla oli kyllä periaatteessa aikaa käydä pikaisella lounaalla. Sen sijaan menin UFFiin etsimään lyhyttä skottiruutuhametta koska minulla on liikaa rahaa enkä tiedä mihin sitä käyttäisin. Yhtäkkiä kello oli mun-pitäisi-olla-jo-melkein-siellä, joka johti päivän toiseen tärkeään havaintoon: täytyy alkaa harrastaa liikuntaa. Välittömästi. Kuvittelin että liikkuisin jalkojani käyttäen Iso-Robertinkadun UFFilta Eiraan nopeammin kuin ratikalla -- Helsinkiä tuntemattomille, matka on naurettavan lyhyt -- ja olin vähällä kuolla. En missään nimessä juossut koko matkaa. En itse asiassa juossut edes suurinta osaa matkasta. Perille päästyäni olin silti limaisen hikinen, punainen ja kuumottava, kykenemätön hengittämään tai puhumaan ja jalkani tärisivät niin, etten kyennyt nousemaan niitä paria porrasta jotka johtivat asunnon ulko-ovelle.

Ensimmäinen työpäivä jännitti. Jalkoihin sattui. Keuhkoihin sattui. Paitani oli hiestä märkä. Naamani oli hiestä märkä. Hikeä kestämätön ripsivärini oli tuhrinut naamani. Hiussolkeni oli pudonnut juostessa. Jalkaan tuli hiertymiä. Murtuneeseen varpaaseen sattui. Päässä jyskytti. Oli pakko pyyhkiä naamaa vähän, laittaa lisää ripsaria ja puuteria, avata takki että hiki tuulettuisi hieman ja kiivetä portaat ylös vaikka väkisin. Ja pahinta oli se, että tässä vaiheessa tajusin etten ollut syönyt koko päivänä yhtään, siis yhtään mitään lukuunottamatta paria typerää suklaakarkkia töissä, ja että mahaani kipristi ja minua heikotti, ja että edessä oli vielä neljän tunnin työpäivä ennen ruokailun mahdollisuutta.

Lapset, muistakaa syödä!