Miesasioita

Niin, todellakin - Tristan.

Ranskasta palattuani olin häneen himpun verran kimpaantunut, sillä harmikseni hän ei ottanut minuun kertaakaan yhteyttä matkani aikana. Lähetin reissusta jonkun ujon tervehdyksen ja Suomeen saavuttuani tiedotin palanneeni, saaden jälkimmäiseen vastaukseksi epämääräistä tekstiviestimurinaa. En ole 14-vuotias ja tiedän kyllä, että harva mies on sellainen suuseppomestari mikä meistä tytöistä olisi kivaa, ja olen myös tuntenut Tristanin jo sen verran aikaa että osasin odottaa tai paremminkin olla odottamatta. Silti, kiukutti ja tuntui huomionkipeältä. Onko lapsellista haluta olla kaivattu?

Emme tavanneet toisiamme yli kolmeen viikkoon ja kun taas olimme yhdessä, tuntui vieraalta. Juttu ei luistanut, hän tuntui välttelevän katsekontaktia ja minä tiesin vältteleväni sitä, kosketus oli äärimmäisen kömpelöä ja pakotetun tuntuista. Äsh, ajattelin: turhia kuvitelmia, anna olla, ei tästä tule mitään. Luontainen taipumukseni jättää asiat sikseen sillä sekunnilla kun ne muuttuvat hankaliksi nosti taas kärsimätöntä naamaansa.

Mutta sitten oivalsin jotain minkä kyllä jo tiesin ja mikä on ihan itsestäänselvää nyt kun sen sanoo ääneen, mutta on eri asia ymmärtää jotakin syvällä sydämessään tai vain tietää niinkuin kirjasta lukisi.

Ymmärsin kuinka syvästi pelkään hylätyksi tulemista. Pelkään että jos antaudun tälle suhteelle ja tälle ihmiselle, jos avaan itseni ja olen tässä aidosti, rehellisesti ja pelleilemättä, ilman että teeskentelen kaiken aikaa kovempaa ja kiinnittymätöntä kuin olenkaan, tulen satutetuksi ja jätetyksi ja hylätyksi. Pelkään että jos näytän itseni, hän katsoo minua eikä pidä näkemästään ja kääntyy pois. Ja käyttäytymällä pelkoni mukaisesti rakennan ihan itse välillemme juuri sellaista ilmapiiriä.

Sen jälkeen olen parhaani mukaan pyrkinyt toimimaan hänen kanssaan toisin. Olen yrittänyt pysytellä pehmeänä ja kilttinä, ystävällisenä ja hellänä ja ilmaisemaan positiivisia tunteitani huolimatta siitä millaista palautetta niistä saan. Tuntuu vaaralliselta ja alastomalta, mutta minulla on myös ollut hänen kanssaan paljon ihanampaa kuin tavallisesti! Yhdessäolomme tuntuu paljon, paljon paremmalta kun keskityn hyviin asioihin enkä anna itseni stressaantua siitä etten tiedä mihin tämä on menossa tai mitä Tristan minua kohtaan tuntee, tai mitä minä tunnen häntä kohtaan, tai loukkaantua siitä ja tästä ja tuosta.

Ja se seksi, voi tytöt, se on kyllä paranemaan päin. Ei se aluksikaan huonoa ollut, korkeintaan vähän kömpelöä, mutta nyt se on sellaista että tekee mieli uudestaan ja uudestaan, ja vaikka hän lopulta jättää minut ihan heikoksi ja toimintakyvyttömäksi lakanoille vapimisemaan, tekisi silti mieli lisää. Eihän tällaista olekaan. Olen niitä naisia, joille seksi on aina ollut enemmänkin kiva ajatus ja kuvitelma onnellisesta parisuhteesta kuin mikään todellisessa elämässä tapahtuva ihana ja nautinnollinen kohtaaminen kahden ihmisen välillä.

Onkin aikamoista kohtalon ivaa, että se petikamarin puoli toimii ensimmäistä kertaa kunnolla sitten juuri sen ensimmäisen ihmisen kanssa, johon sekaannun siitä huolimatta että tiedän että hän ei sen enempää rakasta minua kuin ole rakastunut tai edes ihastunut minuun, ja että minulla tästä huolimatta on kova työ olla rakastumatta häneen. Onko tämä ihan typerää tulella leikkimistä?

kuvat: pixdaus.com