Siitä lopetuksesta

En ole osannut kirjoittaa.

Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.

Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.

Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.

Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.


Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.

Ehkä joskus.

Tyttöjen tiistai

"Olisipa minulla aikakone", mietti Emilia soittaessaan ystävänsä Avan ovikelloa. "Hyppäisin sillä aikakoneella muutaman viikon päähän, sinne asti missä kaikki tämä hirveä tunnekuohunta on varmasti mennyt jo ohitse, on turvallinen ankea marraskuu ja voi keskittyä kaikessa rauhassa talvihorrokseen ja kynttiläiltoihin tyttöystävien kanssa."


Ava, Peppi ja Inka olivat kattaneet olohuoneen matalalle pöydälle mausteista tofusalaattia ja avanneet viinipullon. Viini keskellä viikkoa on varmaan minun hermojani varten, ajatteli Emilia, ja kieltäytyi juomasta yhtä kohteliaasti kuin närppi salaattiaan. Avan avarassa sinkkutytön kaksiossa vallitsi vaalea rauhallisuus, pehmeä valaistus ja tyttömäisen sisarellinen tunnelma, mutta Emilialla oli vatsanpohjassa sellainen olo kuin olisi tullut syötyä pieniä kiviä jotka kaihersivat sulamattomina mahaa.

Miehet mitä luultavimmin keksivät kaupungit. Miehet keksivät kaikenlaisia typeriä kotkotuksia, joilla on lopulta äärettömän vähän tekemistä orgaanisen ja tässä hetkessä tapahtuvan elämän kanssa. Miessuku itse sanoo sitä tietenkin edistykseksi, ja osa heistä luultavasti argumentoisi että tekevät edistykselliset keksintönsä pitääkseen vaimon ja lapset lämpiminä. Tyttöystävien muodostamassa lämpimässä naispesässä muhiessaan Emilia mietti, että todellisuudessa ihmisen rakentama maailma on tainnut syntyä sitä kautta, että omissa ajatuksissaan yksin elelevät miehet ovat lähteneet äidin, tätien, siskojen, vaimojen ja tytärten lämmöstä tutkimusmatkailemaan maailmalle ja koettaneet taivuttaa todellisuutta siellä vastaamaan omia hulluja kuvitelmiaan.


Feminiinisestä, orgaanisesta, pehmeiden ja kaoottisten muotojen maailmasta mies on rakentanut suorien linjojen ja loogisen järjestyksen kaavan. Mies rakensi kaupungit ja toi naisensa sinne, ja sytytti valot koko planeetalle joka paikkaan niin, ettei nainen saa missään enää nukkua rauhassa pimeässä. Mies taitaa pelätä pimeää, tunteiden ja alitajunnan valtakuntaa, tuntematonta ja sääntöjä pakenevaa. Miehellä olisi paljon opittavaa naisen viisaudesta.

Tyttöjen kanssa vietetty aika pehmensi ja tyynnytti, ja jakaminen auttoi: kukapa samassa elämänvaiheessa tai iässä oleva nainen ei olisi ehtinyt kokea suunnilleen samoja asioita. Ava kertoi muille pitkän tarinan omasta Tristanistaan, miehestä jonka kanssa hän vietti yli neljä vuotta epämääräisessä, addiktiivisessa ja satuttavassa suhteessa. Peppi paheksui äänekkäästi: hänestä suhde meni suoraan hyväksikäytön piikkiin.
Kun Peppi ja Inka eivät olleet kuulemassa, Ava tunnusti Emilialle haluavansa joskus vieläkin palata miehen kanssa yhteen, niin vahva oli side heidän välillään vaikka suhde oli silkkaa kärsimystä. "En silti aio tehdä sitä, koskaan, missään olosuhteissa... Olen ymmärtänyt että se rakkaus mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mikä voi paremmin silloin, kun se saa vain olla passiivisena, ilman että yritän tuoda sitä esille ja olla tekemisissä. Voi silti rakastaa."

kuvat: kynttilät googletettu jostain, talot http://www.theforestryservice.com

Erotuskaa

En nyt oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin.

Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.

Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.

Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.

Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.

Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.

Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.

Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.

Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.

- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?


- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...

Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.

- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.

Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.


Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.

- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?


Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.

Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.

Jäkätystä

Eräs syy tähän kieltämättä luotaatyöntävään ja liioiteltuun parisuhdevastaisuuteeni on se, että parisuhteisiin päätyvät nuoret ihmiset alkavat usein käyttäytyä monella tapaa niin idioottimaisesti. Nuoret ihmiset tietysti käyttäytyvät joka tapauksessa monella tapaa idioottimaisesti, eli sinänsä ehkä siinä tapahtuu vain kvalitatiivista eikä niinkään kvantitiivista vaihtelua.

Mutta tiedättehän, nämä vakiot. Kun kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu oksettavan me-keskeiseksi: "En tiedä vielä tullaanko me", vastaukseksi siihen kun olet selväsanaisesti kutsunut vain pariskunnan toisen osapuolen pieneen ja intiimiin illanviettoon, "me ollaan nyt lähdössä" sanottuna painokkaalla äänensävyllä niin oman kullan kuin muidenkin kuullen siinä vaiheessa kun jompi kumpi haluaa lähteä ja tämä lähtösuunnitelma sisältää automaattisesti toisenkin, koska ilmeisesti sekä avaimia että jalkineita omistetaan vain yhdet. Tai miten parisuhde menee hyvinä hetkinä ystävyyssuhteiden edelle, mutta yhtälailla kun siinä ilmenee kriisejä niin nekin ovat tärkeämpiä kuin kenenkään muun asiat, ja niin pois päin.

Ärsytyslistani huipussa on kuitenkin sellainen tietty varovaisuus ja jäykkyys mitä (ainakin tuoreissa) parisuhteissa elävät ihmiset ilmentävät muita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tiedättekö ilmiön? Kuinka eläväinen ja hauska, luonnostaan flirttaileva ja tytöille juttua heittävä nuorukainen muuttuu jäisen jäykäksi pökkelöksi naisten seurassa alettuaan seurustella. Tietenkin lähinnä tyttöystävän ollessa paikalla. Asiasta tekee niin ärsyttävän juuri se, että olipa kyse tahdonalaisesta toiminnasta kummankaan osalta tai ei, kyseessä on niin raivostuttavan ilmiselvä ihmisen luontaisen sosiaalisen toiminnan tukahduttaminen että se on ihan kammottavaa katseltavaa. Ihan kuin mies alkaisi yhtäkkiä pelkäämään että tyttöystävä saa raivokkaan mustasukkaisuuskohtauksen jos hän hymyilee ja nauraa toiselle naaraalle.

Ja varsinkin kun tämä tapahtuu toisilleen entuudestaan tuttujen ihmisten, jopa kavereiksi laskettavien kesken, se on niin verta kuohuttavaa että tekisi mieli nostaa kissa pöydälle ja kertoa pariskunnalle tasan tarkkaan että saatte toisenne vaikuttamaan mustasukkaisilta, omistushaluisilta, jäykiltä tylsiksiltä.

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tällaista ankeaa ihmissuhdevuodatusitkublogia. Nyt on vain aika dramaattinen kausi meneillään... aina välillä ajattelen muitakin asioita ja havaitsen maailmassa muutakuin kuin rikkinäisiä ihmissuhteita, mutta tällä hetkellä en oikeastaan. Piti tavata Tristania taas perjantaina, mutta tietenkin hän soitti minulle tuntia sovitun aikamme jälkeen ja kertoi olevansa edelleen töissä, mutta että kello se-ja-se voidaan nähdä ja hän soittaa sitten. No eipä soittanut ennenkuin paljon niitä aikoja myöhemmin, ihan vain esitelläkseen uskomattomia ihmissuhdetaitojaan.
- Kuule, kyl mä oon nyt jo liian väsynyt tapaamaan sua. Et mä meen tästä vaan himaan nukkumaan.

Oikeasti odotan että tapaamme seuraavan kerran, että voin sanoa hänelle jotain mitä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.

Ja Annu, tajusin että olen estänyt anonyymit kommentit mutta tästä eteenpäin voit kommaa jos haluat.

Palkintojenjakotilaisuus

Nyt olen aivan ällikällä lyöty. Sain tällaisen jonkun hehkuttelunimityksen mitä blogimaailman ihmiset jakelevat toisilleen. Mitä ihmettä! Kiitos Kisu, tuskin voisin olla enää hämmästyneempi. En ilmeisesti pidä blogiani ollenkaan oikeana asiana joka tapahtuu oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten joukossa. Yllättää ihan tarpeeksi paljon että joku lukee, saatika että vielä jotenkin viihtyy sen parissa mitä lukee. Kiitos :)

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa

2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen

3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Mitenköhän nyt voisin tehdä tämän niin etten vain nimeä niitä samoja maailman suosituimpia blogeja jotka varmaan saavat tällaista pommitusta ihan liiakseen muutenkin. En mitenkään. En lue tarpeeksi montaa blogia. Ei voi mitään!

Tämän jälkeen

Solutoveri

Green life for a fashion freak

Ikisinkku

Bosporin rannalla

Ekoelämää

Nelliinan vaatehuone

Buddhaluonto koetuksella

Vietin perjantai-iltapäivää leppoisasti Akselin ja Anselmin kanssa Eirassa videoita katsellen. Muhkea pehmeä sohva piti minua lempeässä syleilyssään ja oma sylini oli täynnä kahta pehmeäihoista ja muovailuvahan lailla toisiinsa muotoutuvaa pientä poikaa, jotka katsoa napittivat piirrosfilmiä täydellisen keskittyneinä. Oloni oli niin mukava ja ihanan normaali, että kun Meri-Satu tuli kotiin, ehdotin että hän ottaisi Danielin kanssa yhteisen vapaaillan ja jättäisi minut tekemään lapsille ruokaa ja hoitamaan nukuttamisen.

Perhettä ja työtä harrastaville pariskunnille ei liian usein tule tilaisuutta viettää vapaailtaa yhdessä elokuvan ja ravintolaillallisen merkeissä, joten Meri-Satu suorastaan riemastui ehdotuksestani. Aurora nukkui ja pojat olivat televisiotranssissa, joten päädyimme viettämään yllättävää ja kivaa aikaa yhdessä Meri-Satun käyttäessä minua makutuomarina valitessaan vaatteita ja koruja ylleen. Hyvältä näyttäen ja ihanalta tuoksuen hän liihottelikin pian tapaamaan miestään, ja minä jäin pikku nassikoiden kanssa viettämään iltaa.

Kaikki sujui tosi mukavasti, pojat olivat hellyyden- ja huomionkipeitä ja halusivat kilpaa osoittaa osaavansa syödä itse ja pestä hampaat itse ja laittaa yöpuvun päälle ja valita iltasadun, ja menivät lopulta sitten aika nätisti nukkumaan. Auroran unirytmi on vähän kummallinen, ja tyttö heräsi vähän ennen kuin pojat väsähtivät, mikä teki nukuttamisesta jossain määrin hetkistä kun Auroraa piti tietenkin vielä syöttää siinä samalla, mutta onneksi tyttö on tosi kiltti ja kärsivällinen luonteeltaan. Seurustelin sitten Auroran kanssa vielä illalla aikani, kunnes hänkin siirtyi unten maille ja minä jumittelin muhkealla sohvalla kirjaa ja telkkaria kunnes Meri-Satu ja Daniel palasivat virkistyneen ja heleän oloisina iltareissultaan. Palasin kotiin vasta puolilta öin, mutta astuessani väsyneenä märkien lehtien peittämää jalkakäytävää pitkin oli oloni levollisen onnellinen. Tunsin löytäneeni kadoksissa olleen sisäisen rauhan.


Lauantaina sisäinen buddhaluontoni kuitenkin joutui koetukselle. Tapasin Tristania, vaihteeksi kahden kesken. Kaikki oli täyttä katastrofia.

Tapasimme, ensinnäkin, tavalliseen tapaan naurettavan myöhään, Tristanin töiden vuoksi. Menin hänen luokseen yöllä, mikä romantiikankaipuudestaan kierolle vääntyneessä mielessäni on jollain tapaa mukamas romanttista. Ei se oikeasti ole, se on vain väsynyttä. Tristan elää niin eri rytmissä kuin minä, ettei hän tunnu ymmärtävän että en ole skarpeimmillani enää puolenyön jälkeen arki-iltoina: niinpä hän halusi katsoa vielä yöllä elokuvan, johon suostuin kun en koskaan osaa sanoa vastaan sillä en halua vaikuttaa hankalalta (eikä minusta tunnu että minulla on mitään parempaakaan tarjottavaa). Vaivuin loppumetreillä unenkaltaiseen horrostilaan, ja Tristan katseli elokuvan loppuun ja meni sen jälkeen tekemään lisää töitä koneelleen. En jaksanut välittää asiasta vaan torkuin lisää.

Myöhemmin hän kuitenkin herätti minut, ja päädyimme harrastamaan huonoa ja mekaanisen tuntuista seksiä, josta jäi todella paha ja käytetty olo, ja sen jälkeen riitelemään niin että seinät paukkuivat ja naapureillekin varmaan selvisi että ylimmän kerroksen poikamiehellä on sittenkin vaimo ja vielä oikein isolla kaulimella persposkille räimijä. Tristan tavalliseen tapaansa argumentoi että minä ylireagoin, minä tavalliseen tapaani tunsin itseni niin äärettömän haavoitetuksi että tuntui ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kaikilla mahdollisilla tavoilla selväksi ettei voisi vähempää kiinnostaa mikään enää ikinä. Oi voi. Hirveetä sekoilua molemminpuolisesti, ja koko sunnuntain voinkin sitten ihan fyysisesti todella pahoin.

Tällä kertaa luulen olleen paljolti kyse seksistä ilman rakkautta, ja siitä miten traumaattista ja hirveää se parhaimmillaan on. Vaikka minä ja Tristan emme rakasta toisiamme, on meillä kuitenkin tunteita toisiamme kohtaan, ja kenties ne tunteet hyvinä hetkinä muistuttavat rakkauden tunteita ja sitä kautta tekevät mahdolliseksi myös sen että seksi ei ole pelkkää seksiä vaan rakastelua. Mutta tällä kertaa se oli ihan silkkaa seksiä ilman mitään tunteen häivääkään, ja siinä ei ollut mitään hyvää. En oikein pysty ajattelemaan koko asiaa vieläkään ilman, että jokin sisälläni käperyy kasaan ja huutaa kivusta.

Olen jumittanut Sharon Oldsin runoa aiheesta:

How do they do it, the ones who make love without love? 
Beautiful as dancers,
Gliding over each other like ice-skaters over the ice, 
fingers hooked inside each other's bodies, 
faces red as steak, wine, wet as the children at birth, 
whose mothers are going to give them away. 
How do they come to the come to the come to the God come to the still waters, 
and not love the one who came there with them, 
light rising slowly as steam off their joined skin? 
These are the true religious,
the purists, the pros, the ones who will not accept a false Messiah, 
love the priest instead of the God. 
They do not mistake the lover for their own pleasure,
they are like great runners: 
they know they are alone with the road surface, 
the cold, the wind, the fit of their shoes, 
their over-all cardio vascular health--
just factors, like the partner in the bed, and not the truth, 
which is the single body alone in the universe against its own best time.

kuvat: buddha www.poster-spezialist.de, jäätanssijat www.meaus.com

Seurustelusta ja rakastumisesta

Hämmennyksekseni sain havaita että satunnaisia kirjoittelujani lukee joku muukin kuin ne pari kaveria joille olen tämän osoitteen antanut ja jotka eivät koskaan vaivaudu kommentoimaan muuten kuin kasvotusten (miksi ette, senkin ruojat!). Sain kommenttia mailitse, enkä yllätykseltäni osannut vastata siihen mitään (vastaan ehkä vielä joskus, kiitos vaan kommentista paljon ja anteeksi suomalainen hölmö vaisuuteni) heti kättelyssä.

Mutta mitä tämä salaperäinen kommentoija suositteli lääkkeeksi elämääni oli rakastumista ja seurustelua. Olen järkyttynyt. Kukapa nyt ei tietäisi että rakastuminen on universaali ihmelääke melkeinpä kaikkeen ja että parisuhteessa eläminen tekee ihmiselle hyvää melkein millä tahansa mittarilla mitattuna.

Toisaalta, rakastuminen on kivaa vain kun se on molemminpuolista. Yksipuolinen rakastuminen aiheuttaa viiltelyä, stalkkaamista, lisää viiltelyä, surkeiden rakkauslaulujen kuuntelua ja ajan loputonta hukkaanheittämistä kaikenlaisen imelän murehtimisen parissa. Parisuhteetkin ovat terveellisiä vain ollessaan tasapainoisia ja toimivia, enkä halua olla mikään vanhapiika pessimisti, mutta varmaan teidänkin lähipiirissänne on koko joukko niitä hirveitä suhteita joissa olisi koko maailmankaikkeuden hyvinvoinnin kannalta parempi jos ihmiset tajuaisivat vain erota ja etsiä itselleen sopivammat kumppanit. Vai onko minulla satumaisen huono onni rakkausseikkailuiden katsomopaikkojen valinnassakin?


Ei rakastua voi käskystä, se on selvää. Tutkinnan alla parhaillaan onkin, voiko käskystä olla rakastumatta. Voiko negatiivisella itsensä psyykkaamisella estää vaarallista tunnehulluutta muodostumasta toista ihmistä kohtaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä sellaista? Miksi minä haluan tehdä niin? Eikö olisi terveellinen ja kiva temppu päästää irti ja antaa tapahtua mitä tapahtuu?

Huolimatta siitä millaisia parisuhteita olen elämässäni suurimmaksi osaksi nähnyt, minä ihan aidosti uskon onnelliseen rakkauteen. Joku voisi sanoa että täydelliseen rakkauteen. Uskon että on mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa asiat menevät niin hyvin yksiin, ettei tarvitse huutaa toiselle pää punaisena että miksi et ymmärrä minua. Ja ettei tarvitse koskaan ikinä tuntua siltä että me ei vaan pystytä kohtaamaan. Uskon, että tässä maailmassa on ei ainoastaan yksi vaan useita sellaisia yksilöitä, joiden maailmankuvat, uskomukset, luonteet, tavat, tavoitteet, haaveet, toiveet, pelot, flipit, pyrkimykset, tavat osoittaa hellyyttä, makuasiat ja kommunikaatiokyvyt ja ajatukset ja tunteet ja ihan kaikki ovat siinä määrin komplementaarisia omieni kanssa, että meidän on mahdollista klikata yksiin kuin oikeat palapelin palaset toisiinsa.

En usko että rakkaus riittää. Saatika rakastuminen. En usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa! Onko se hirveän inhottavan kyynistä ja pessimististä? Yritänkö suojella itseäni liikaa? Ajattelenko liikaa? Syvästi, syvästi en usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa. Ja Tristanin kanssa on vaikeaa, ei sille mitään voi. En halua rakastua vaikeuksien kanssa. En halua vaikeuksia. Haluan helppoutta ja ihanuutta. Ja uskon että niitä on mahdollista saada.

Tottakai kaikessa on aina kaikkia puolia, enkä tarkoita että pitäisi saada pelkät kermat kakusta. Mutta kuitenkin niin päin, että olisi ensisijaisesti ihanaa ja sitten sen ihanuuden antamilla voimilla jaksaisi puida hankalia asioita, eikä niin päin että on ensisijaisesti hankalaa ja sitten joskus saa vähän kermaa ja sillä verukkeella uskottelee itselleen että kerran vielä.

kuva: hellorosetta.com