Siitä lopetuksesta

En ole osannut kirjoittaa.

Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.

Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.

Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.

Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.


Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.

Ehkä joskus.