Erotuskaa

En nyt oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin.

Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.

Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.

Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.

Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.

Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.

Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.

Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.

Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.

- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?


- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...

Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.

- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.

Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.


Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.

- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?


Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.

Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.