Seurustelusta ja rakastumisesta

Hämmennyksekseni sain havaita että satunnaisia kirjoittelujani lukee joku muukin kuin ne pari kaveria joille olen tämän osoitteen antanut ja jotka eivät koskaan vaivaudu kommentoimaan muuten kuin kasvotusten (miksi ette, senkin ruojat!). Sain kommenttia mailitse, enkä yllätykseltäni osannut vastata siihen mitään (vastaan ehkä vielä joskus, kiitos vaan kommentista paljon ja anteeksi suomalainen hölmö vaisuuteni) heti kättelyssä.

Mutta mitä tämä salaperäinen kommentoija suositteli lääkkeeksi elämääni oli rakastumista ja seurustelua. Olen järkyttynyt. Kukapa nyt ei tietäisi että rakastuminen on universaali ihmelääke melkeinpä kaikkeen ja että parisuhteessa eläminen tekee ihmiselle hyvää melkein millä tahansa mittarilla mitattuna.

Toisaalta, rakastuminen on kivaa vain kun se on molemminpuolista. Yksipuolinen rakastuminen aiheuttaa viiltelyä, stalkkaamista, lisää viiltelyä, surkeiden rakkauslaulujen kuuntelua ja ajan loputonta hukkaanheittämistä kaikenlaisen imelän murehtimisen parissa. Parisuhteetkin ovat terveellisiä vain ollessaan tasapainoisia ja toimivia, enkä halua olla mikään vanhapiika pessimisti, mutta varmaan teidänkin lähipiirissänne on koko joukko niitä hirveitä suhteita joissa olisi koko maailmankaikkeuden hyvinvoinnin kannalta parempi jos ihmiset tajuaisivat vain erota ja etsiä itselleen sopivammat kumppanit. Vai onko minulla satumaisen huono onni rakkausseikkailuiden katsomopaikkojen valinnassakin?


Ei rakastua voi käskystä, se on selvää. Tutkinnan alla parhaillaan onkin, voiko käskystä olla rakastumatta. Voiko negatiivisella itsensä psyykkaamisella estää vaarallista tunnehulluutta muodostumasta toista ihmistä kohtaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä sellaista? Miksi minä haluan tehdä niin? Eikö olisi terveellinen ja kiva temppu päästää irti ja antaa tapahtua mitä tapahtuu?

Huolimatta siitä millaisia parisuhteita olen elämässäni suurimmaksi osaksi nähnyt, minä ihan aidosti uskon onnelliseen rakkauteen. Joku voisi sanoa että täydelliseen rakkauteen. Uskon että on mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa asiat menevät niin hyvin yksiin, ettei tarvitse huutaa toiselle pää punaisena että miksi et ymmärrä minua. Ja ettei tarvitse koskaan ikinä tuntua siltä että me ei vaan pystytä kohtaamaan. Uskon, että tässä maailmassa on ei ainoastaan yksi vaan useita sellaisia yksilöitä, joiden maailmankuvat, uskomukset, luonteet, tavat, tavoitteet, haaveet, toiveet, pelot, flipit, pyrkimykset, tavat osoittaa hellyyttä, makuasiat ja kommunikaatiokyvyt ja ajatukset ja tunteet ja ihan kaikki ovat siinä määrin komplementaarisia omieni kanssa, että meidän on mahdollista klikata yksiin kuin oikeat palapelin palaset toisiinsa.

En usko että rakkaus riittää. Saatika rakastuminen. En usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa! Onko se hirveän inhottavan kyynistä ja pessimististä? Yritänkö suojella itseäni liikaa? Ajattelenko liikaa? Syvästi, syvästi en usko että kannattaa rakastua ihmiseen jonka kanssa on vaikeaa. Ja Tristanin kanssa on vaikeaa, ei sille mitään voi. En halua rakastua vaikeuksien kanssa. En halua vaikeuksia. Haluan helppoutta ja ihanuutta. Ja uskon että niitä on mahdollista saada.

Tottakai kaikessa on aina kaikkia puolia, enkä tarkoita että pitäisi saada pelkät kermat kakusta. Mutta kuitenkin niin päin, että olisi ensisijaisesti ihanaa ja sitten sen ihanuuden antamilla voimilla jaksaisi puida hankalia asioita, eikä niin päin että on ensisijaisesti hankalaa ja sitten joskus saa vähän kermaa ja sillä verukkeella uskottelee itselleen että kerran vielä.

kuva: hellorosetta.com