Pidetään nyt se pää kylmänä

Äkkipää täällä taas terve!

Tein niinkuin sanoin ja poistin sen yhden numeron puhelimestani. Kun ei kerran toimita ajoissa niin ei sitten toimita laisinkaan! Tästä seurasi se, etten laisinkaan tiennyt kuka minulle lauantaina päivällä soitteli ideoita mielessään. Myöntelin vaan puhelimesta tuleviin ehdotuksiin että joo, mikä ettei, kuulostaa kivalta. Siellä oli niin itsestään varman kuuloinen mies toisessa päässä että kiinnosti, ja se puhutteli minua nimeltä joten tiesin olevani oikea kohde.

Vasta puhelun loppuvaiheessa päässä välähti ja tajusin puhuvani Aapon, uudenvuoden tuttavuuteni kanssa. Sain kutsun hänen kotiinsa ja osoitteen mihin saapua. No mikäs siinä! Ei muuta kuin jotain nättiä päälle ja menoksi.

Oli aika mukavaa. Istuimme ja juttelimme niitä näitä ja sitten aika diippejäkin asioita. Jotenkin asiat menivät siihen, että yhtäkkiä oli tosi tosi myöhä ja olisi pitänyt kävellä aika tosi paljon päästäkseen kotiin. Olin hienona neitinä laittanut hienoimmat ja huonoimmat poussailukorkosaappaani jalkaan, eikä niiden kanssa yössä tepastelu liiemmin houkutellut. Otin siis kiitollisena tarjouksen vastaan, kun uusi ystäväni tarjoutui tekemään minulle pedin vuodesohvaansa.

Yöksi jääminen tokilla treffeillä on vähintäänkin epäilyttävää, vaikka se tapahtuisi ihan näin kiltin platonisissa merkeissä. Ja totta puhuakseni... eihän se ihan niin mennyt. Jotenkin siinä vain kävi niin, että Aapo makoili vieressäni siellä vuodesohvassa (ei tietenkään saman peiton alla, mitä te kuvittelette), ja mitä väsyneemmäksi jutut kävivät, sitä luonnollisemmalta tuntui päätyä siihen että lopulta nukahdettiin siihen molemmat, sillai ihan vähän toisistaan kiinni pitäen.

Olin luvannut mennä sunnuntaina aamulla taas Eiraan katsomaan lapsia, joten lähdin Aapon kämpiltä ennenkuin tämä ehti herätä. Pääsin keräilemään klassisesti vaatteitani lattialta ja hiipimään kengät kädessä ulos ovesta. Jäi vähän kummallinen tunne tuosta, periaatteessa oikein tosi kiva mutta samalla vähän outo. Tapoihini ei kuulu päätyä edes noin lähelle ihmisiä joita en vielä kunnolla tunne. En oikein tiedä onko yhdessä nukkuminen tässä vaiheessa söpöä vai jollain tapaa ällöttävää.

Ei kestänyt kuin maanantai-iltaan, kun puhelimeeni jo pärähti uusi treffikutsu. Jostain syystä tämäkin mies tykkää näköjään kutsua selkeästi treffi-nimikkeen alle menevää toimintaa oudon poikamaisilla termeillä: ehdotus kuului, että "hengailtaisko taas vaikka keskiviikkoiltana?"

Aamulla unisena treffivaatteita kaapista kaivaessani tajusin jättää sen avokaulaisemman paitavaihtoehdon kotiin. Ei tässä haluta halvalta vaikuttaa! Olen mielestäni pukeutunut sekä nätisti että asiallisesti, ja menen ennen treffejä uimahalliin ja käyn saunassa ja olen oikein puhtoinen sporttinen asiallinen nuori nainen. Kyllä. Enkä missään nimessä jää yöksi, vaikka melkein aavistan että jotain sellaista ehdotusta saattaa olla ilmassa!

Palkkapäivä

Suotteko että käytän voimallista ilmaisua?

VITUN RAHA-ASIAT.

Tänään on palkkapäivä. Maksoin vuokran ja laskut. Rahaa jäi 50 euroa. 50 euroa?! Mitä helvettiä? Tälläkö mun nyt pitäisi pärjätä kuukausi?! Saan onneksi lapsenvahtitöistäni palkkaa kuun vaihteessa, mutta eipä sekään paljoa ole. Kyllä mä saan venytettyä 50 euroa riittämään ruokaan sille ajalle, mutta elämässä on ikävä kyllä muitakin aika pakollisia kuluja... kuten hammastahna, joka on loppu, ja kasvovoide jota ilman naamani ei kestä tätä epämääräisen viimaisaa säätä, tai mitä näitä nyt on. Sitäpaitsi löysin eilen Fidalta ihan täydellisen farkkutakin kevääksi, hurjat 9e (!! mikä hinta toi on olevinaan, Fida??) ja varasin sen ja se on kyllä pakko ostaa. Olin jo leikitellyt ajatuksella että kävisin loppualennusmyynneistä hakemassa itselleni jotain asioita mitä tarvitsisin, kuten mustan pitkähihaisen peruspaidan ja violetin kauluspaidan, mutta näistä on nyt luovuttava.

Äh. En jaksa edes kiukutella. Mikäs tässä on köyhäillessä.


Tein tiistaina hieman harkitsemattoman liikkeen. Se viimeviikkoinen mies-asia bongasi minut Facebookista ja tuli juttelemaan turhanpäiväisyyksiä. Odotin ehkä vähän liian kiivaasti jonkinlaista jatkoa sille leffatreffi-ehdotukselle, ja kun moista ei kuulunut, ehdotin hänelle lounasta huomenna, eli eilen. Lounaallehan sitten mentiin ja ihan kivaa oli, mutta ei ensinnäkään mitään mikä olisi erityisemmin viitannut muuhun kuin kaveruuteen, ja toisekseen jäi nyppimään se että piti taas kiirehtiä asioiden edelle ja tehdä aloite. Eikös miehet tykkää siitä että nainen on vaikeasti tavoiteltava? Ja sekin, ettei sieltä päin edelleenkään tullut mitään jatkopuheita varsinkaan elokuviin menosta.

Oikeasti pitäisi varmaan olla hyvällä tuulella siitä että kävi syömässä kivan miehen kanssa, mutta nyt vaan kiukuttaa kaikk. Elämä on epäreilua ja tyhmää, olen köyhä ja kouluttamaton, ruma ja repsahtanut vanhapiika ja sotken yhtälailla raha-asiani kuin miesasianikin. Kumpaakaan ei ole ja niistä on akuutti pula. Haikailen niiden perään. Sitten, kun niitä ilmaantuu, alan käyttäytyä kuin hourupäinen idiootti ja muutun hysteerisen tuhlailevaksi ja syy-seuraussuhteita ymmärtämättömäksi kakaraksi. En välitä siitä että loppu näyttää jo olevan lähellä, vaan jatkan holtitonta ja omapäistä vammailuani - kunnes ollaan taas siinä pisteessä ettei ole miestä eikä rahaa.

Sitten syön yksin kylmää riisiä tai makaronia kotonani pimeässä, poltan joululahjakynttilää yrittäessäni epätoivosesti säästää sähköä kun sähkölasku oli pelottavan suuri, ja kirjoitan paskoja ahdistuneita rakkausrunoja kauppakuittien takapuolille samalla, kun kiroan itseäni siitä miten monta turhaa vaatekappaletta tuli taas niillä rahoilla ostettua.

kuva: shorty.li

Kiltteys ja lahjat

Hei kaikki. Tiedättehän, miten joulupukki toimittaa lapsille lahjoja sillä perusteella miten kiltisti piltit ovat onnistuneet käyttäytymään kuluvana vuonna? "Oletko ollut kiltti tänä vuonna" on kysymys, joka herättää lapsessa hieman taikauskoisen, pelonsekaisen tunteen. Kiltteys on jotakin käsistä karkaavaa, reunoiltaan epämääräistä ja ytimeltään ankaran oloista, mutta ah niin epätoivoisen tärkeää.

Aikuisempi lapsi osaakin sitten jo määritellä mitä se kiltteys on: se on sitä, että näkyvä toiminta vastaa mahdollisimman suuressa määrin yhteisön asettamia normeja kuuliaisuudelle, ystävällisyydelle ja yleiseen meininkiin sopeutuvaisuudelle. Oman kammarin hämärissä on aina saanut puuhailla mitä vaan, mutta ihmisten ilmoilla ollessa ei tule kaivella nenää, etuilla vanhuksia, puhua kovaan ääneen toisten yksityisasioista (eikä omistaankaan), katsella tuntemattomia silmiin eikä matkustaa pummilla.


Olin viime vuonna hirveän kiltti. Tein sitä mitä minulta odotettiin. Annoin tädille paikan bussissa vaikka olin nyrjäyttänyt nilkkani, keitin töissä aina uudet kahvit pyytämättä ja soitin äidille kerran viikossa ja annoin hänen naputtaa kaikista maailman asioista enkä naputtanut vastaan. Tarjoilin hyvännäköiselle miehelle seksisuhteen itseni kanssa hänen ehdoillaan ja valitsemillaan mausteilla. Annoin itseäni kohdeltavan tarpeettoman huonosti kiltteyden nimissä. Tästä esimerkillisestä toiminnasta vaikuttuneena joulupukki myönsi minulle palkinnoksi stipendin sekä suuren määrän paketteja aattona.

No, tilanne kuitenkin on nyt se etten oikeastaan ole enää lapsi enkä hirveästi välittäisi niistä joulupukin pajan antimista. Voisin vaihtaa sopimukseni joulupukin kanssa jonkinlaiseen aikuisten sopimukseen, sanotaanko nyt esimerkiksi Herutuskeijun kanssa. Että sen sijaan, että kiltteydestä tulee kiitokseksi romua vuoden päätteeksi, saisi pitkin vuotta kiltteyspalkinnoksi lovea, lempeä, hynäilyä, pussailua, hellyyttä, seksiä, halailua, flirttailua ja sen sellaista.

Hei keiju, olen oikein kiltti tälläkin hetkellä! On maanantaiaamu ja vaikka ulkona on pimeää kuin joulupukin ...puuropadassa, olen noussut sängystäni ja tullut jo tunteja sitten toimistolle. Teen täällä kiltisti kaiken mitä käsketään ja keitän lisää kahvia, vaikka se ei ole edes loppu. Olin kiltti myös viikonloppuna! Menin hoitamaan 3A:ta eli Akselia, Anselmia ja Auroraa lauantaina koko päiväksi kun lasten vanhemmat halusivat viettää tuhmaa aikaa toistensa kauniissa ja rohkeassa seurassa. Eikö ollut kilttiä! Illalla en juonut ollenkaan viinaa vaikka olin syntymäpäivillä, ja eilen siivosin niin ahkerasti että äiti olisi ollut ylpeä. Mitäs sanot, keiju, olisiko tällainen jo esimerkiksi pienen nettiflirttailun tai jonkinlaisen treffikutsuksi tulkittavan viestin arvoista?

Ai mitenniin puutteessa. Älkää viittikö. Nuori terve nainen kuitenkin. Siitä viimeviikkoisesta elokuvamiehestä ei ole kuulunut mitään. Odotan keskiviikkoon asti ja sitten poistan hänen numeronsa puhelimestani. Hah! Olisi parempi toimia nopeasti! Herutuskeiju on aivan juuri suomassa minulle niin runsaasti säpinää, että nopeat syövät hitaat ja sittenkös harmittaa!


kuvat: www.sertomacluboftulsa.org, astrology.shine.yahoo.com

Valivalipostaus

Nyt on kuulkaa vakava tylsyysongelma. Olen töissä, eikä täällä ole ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä koko päivänä. Sehän ei ole suunnattoman harvinaista, ottaen huomioon että työnkuvaani kuuluvat lähinnä mitäänsanomattomat hanttihommat joita ensin ei ole ollenkaan ja joita sitten tuodaan kiire-leimalla varustettuna kottikärryllinen juuri silloin kun olen lähdössä syömään/kotiin/lomalle.

Perjantaitunnelma kuitenkin kaihertaa mielessä ja lisää levottomuutta noin tuhat prosenttia. Olen jo selannut netistä niin paljon kaikkea turhaa ettei enää huvita, ja vakavaan itseni sivistämiseen minusta ei juuri nyt ole. En ole vieläkään oppinut pitämään kirjaa kuukautisistani, joten voin vain arvella että tämä kaiken muun päällä ilmentyvä emotionaalinen epävakaus saattaisi johtua siitä että tuo kuukauden paras aika lähestyy. Tai sitten ei. Keksin muitakin syitä.

Kahvihuoneessa teki mieleni käydä itkemään, kun jääkaapissa oli vanhaksi mennyttä maitoa ja sitä pois kaataessani räiskytin samalla vähän paidalleni. Yritän käydä keskusteluja netitse kavereiden kanssa, mutta keskittymiskykyni on kiimaisen apinan luokkaa ja kokonaisten lauseiden muodostaminen on hirveän vaikeaa. Joten terveenä nuorena informaatioajan ihmisenä valitsen valittaa itselleni blogiini aiheesta. Yhyy.

Treffitkö?!

Vuodenvaihteen hurjastelusta jäi käteen rikkinäisten sukkahousujen ja tyhjän lompakon lisäksi jotain muutakin. Tapasin semmoisen yhden mies-merkkisen ihmisen, hyvännäköisen ja tyylikkään, vähän ongelmaisen oloisen kylläkin. Taisin antaa yhteystietoja, koska eilen tuli puhelinsoitto ja kahvittelukutsu.

Tapasimme mukavassa töölöläiskahvilassa. Juttelimme niitä näitä. Uusien tuttavuuksien kanssa pidän aina silmällä sitä, missä määrin toinen uskaltaa ylläpitää kantsekontaktia. Tämä ei ollut kovin haka sillä saralla varsinkaan aluksi. Jää kuitenkin suli pikkuhiljaa kun löysimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuten harvinaiset ja vaikeasti ymmärrettävät elokuvat. Art-house-elokuvista puhuessa tarkastelin hänen ylävartaloaan villapaidan alla ja teetä hörppiessäni vilkuilin hänen lattemukissa kiinni roikkuvia käsiään. Katson aina miehissä, ja naisissakin, käsiä. Ihmisen persoonallisuus ja tapa olla näkyy käsissä ja niiden liikkeissä.

Jään sulamisen mukanaan tuomasta tunnelman muutoksesta huolimatta en ajatellut tästä kovinkaan paljoa, sillä mies-merkkinen asia tuntui kuitenkin välttelevän katsekontaktia ja arvelin ettei hän viihtynyt seurassani, pitänyt minua selvinpäin sittenkään niin kovin kauniina tai havaitsi juttuni äärimmäisen tylsiksi. Olinkin siis mitä yllättynein, kun tämä kieltämättä komea ja sivistyneen oloinen mies sitten tapaamisen loppua kohden täysin sulavasti ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan erään elokuvan josta oli puhetta! Tämähän on selvä treffikutsu, eikö olekin!!

Ajankohtaa ei sovittu vielä. Mutta liitelin kotiin, poskettoman iloisena ja itsetyytyväisenä siihen, että jotakin mies-merkkistä olentoa kiinnostaa spontaanisti sen verran että aloitteellisuutta tapahtuu. Kiinnostaa siis minä!! Itsetuntoni on ollut vähän kurassa viime kuukaudet tosta Olen Ihana Nainen -kohdasta, ja tämä kyllä toimi välittömän piristysruiskeena vaikka ei koskaan päästäisi edes sinne elokuviin asti, saatika siitä pidemmälle.

Hurraa, tämä on hyvä enne alkavalle vuodelle!

2009

Vuoden vaihtuminen on haloon arvoinen suurtapahtuma, lähinnä siksi että silloin on niin jumalattoman isot bileet. Ja jumalaton on juuri se sana mikä niitä parhaiten kuvastaa. Ja ne ovat kaikkialla.

Aattopäivä meni mukavasti Avan kämpillä tyttöjen kanssa tyttöillessä. Tarkoituksena oli nauttia hienostuneisuutemme arvoisia hienostuneita ei-jouluisia ruokia, mutta nyyttäriperiaatteen toteuttaminen johtikin siihen että kukin toi mukanaan ylijäämät joulusuklaat, joiden lisäksi tarjolla oli hieman salaattia ja patonkia. Suklaan määrä oli ehkä se ensimmäinen jumalaton asia vuodenvaihteessa.


Syötyämme itsemme aivan possukoiksi suklaasta totesimme myös skumpan nauttimisen edenneen siihen pisteeseen, että oli selvästi aika laittautua illan rientoja varten. Kuusi tyttöä yhtäaikaa meikkaamassa, pukemassa, vääntämässä tukkaa nätille nutturalle ja sitten repimässä sen auki kiharapilveksi on aina elähdyttävä ja hiuslakalla tukahduttava kokemus, erityisesti kun se tapahtuu pienessä tilassa pienessä hiprakassa. Avalle ja Inkalle tuli ulkonäköpaineista riitaa, mutta siitä selvittiin helpolla ja lopulta olimme koko neitiremmi hehkeitä kuin uudenvuoden enkelit ikään. Teemanamme olikin, että kaikilla olisi päällä jotain enkelimäisen valkoista -- nerokas idea, jota en enää koskaan tule toteuttamaan tällaiseen karnevaaliaikaan.

Ennen pitkää tuntui sopivalta siirtyä kavereiden omakotitalokommuuniin vähän kauemmas keskustasta. Jo ulko-ovella oli selvää, että illasta tulisi erittäin äänekäs ja sekava. Eteinen oli niin täynnä kenkiä, että ensimmäiset pari metriä lattiatilaa oli raivattava useamman naisen voimin jotta asuntoon ensinnäkään pääsi sisälle, ja sitten kun sinne pääsi niin hukkasi itsensä saman tien. En tuntenut puoliakaan juhlaväestä edes ulkonäöltä, ysäridisko pauhasi täysillä, kaikkialla oli kaljaa ja boolia ja sipsejä ja huonovointisen näköisiä tepuja joille vähän vanhemmat pojat juottivat innokkaasti lisää piikitettyä boolia.

Yritimme tyttöjen kanssa etsiä edes kohtuullisen tyhjää makuuhuonetta johon parkkeerata hivenen rauhallisempiin tunnelmiin, mutta yhdessä äijäjoukko katsoi röhönauraen jotain väkivaltapätkiä Youtubesta, toisessa oli ihmisiä naimassa, kolmannessa joku tyttö veti vauhdikkaita itkuraivareita kaverilleen, neljännen ovi oli lukossa eikä kukaan tiennyt miksi tai missä on avain tai onko siellä joku sisällä, ja viidennessä oli meneillään jonkinlainen striptease-battle. Kylpyhuoneessa oli pieni joukko ihmisiä, jotka olivat nauttineet ekstaasia ja viettivät nyt aikaansa intiimissä kasassa, jossa aina joku käsi tai jalka vingerteli tietään mukavammin lähelle toisten ihoa. Pupillit olivat kuin sarjakuvahahmoilla ja koko joukko vaikutti yhtä aikaa äärimmäisen rentoutuneelta ja todella hornylta.


Myöhemmässä vaiheessa iltaa, kun oli istuskeltu tyttöjen kanssa portaikon yläpäähän levitetyillä patjoilla ja käyty huvittelemassa muiden tuttujen ja vähemmänkin tuttujen kanssa, sattui hurja episodi. Yksi niistä ennestään meille tuntemattomista miehistä, semmoinen lyhyenläntä, parrakas ja aika lempeän näköinen nuorukainen, paukkasi yllättäen sisään sinne naimahuoneeseen (joka oli ilmeisesti aika lailla koko illan pyhitetty erilaisia lemmentoimia varten) iso keittiöveitsi kädessään ja alkoi huutamaan. Meillä oli Pepin ja Annamarin kanssa suora näköyhteys tilanteeseen siitä patjaltamme. Tyyppi oli sitä mieltä, että jollei se jumalaton nainti nyt lopu, hän tappaa. Tilanne aiheutti huomattavan vähän paniikkia kenessäkään muussa paitsi pariskunnan löysiä farkkuja hädissään ylleen vetävässä miesosapuolessa: naisosapuoli käveli tyynesti pelkät pinkit rintsikat yllään lyhyen äijän luokse, otti siltä veitsen pois kädestä, veti litsarin poskelle ja käski painua vittuun. Tilanne laukesi siihen.

Tästä väkivallan pilkahduksesta tuli kuitenkin olo, että voitaisiin siirtyä takaisin keskustaan katselemaan ilotulituksia ja tutustumaan kaupungin sykkeeseen. Näin myös teimme, joskin ne ilotulitteet jäivät melkein kokonaan välistä kun liikenne oli niin humaltuneen takkuavaa. Keskustan meininki uudenvuodenyönä on pimeätä. Jumalatonta. Pakanallista. Just semmoista. Yritimme ja onnistuimme tunkemaan itsemme hetkeksi sisään erääseen tanssijuottolaan, mutta sitten Veera oksensi valkoiselle mekolleen ja olimme pakotettuja siirtymään takaisin tukikohtaamme Avan luokse.


Ja niin se sitten tulla mömmersi sieltä, vuoden 2009 ensimmäinen aamu. Valkoisenkirkas valo paljasti meille totuuden: totuuden punaviinin, pizzan, suklaan, boolin ja eräässä tapauksessa oksennuksen tahrimista valkoisista vaatteistamme: totuuden revenneistä sukkahousuista ja tupakantumppien polttamista rei'istä päällystakin helmassa: totuuden turvonneista silmistä, kraaterin pintaa muistuttavista kasvoista, viemäripaskajätteen makuisesta suusta: totuuden Avan kauniin ja harmoniaa uhkuvan asunnon dekadentista nykytilasta: totuuden meistä itsestämme. Podimme kollektiivista henkistä ja fyysistä krapulaa ja söimme pahoinvointiimme loput suklaat. Kävimme läpi kaikki entiset, tulevat ja nykyiset miessuhteemme ja ruodimme ulkonäköpaineita. Päivän kääntyessä kohti iltaa (mikä tapahtuu yllättävän aikaisin, varsinkin jos herää vasta puolen päivän jälkeen) onnistuimme jopa pienessä ruuanlaitossa ja voimistuimme.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä päivä.


kuvat: suklaa fda.gov, silmä drugfreetraining.co.za, pytty i.ehow.com

Joulukrapula tai joku semmonen

Hupsista, taas meinaa blogi unohtua. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita mitä on tullut tehtyä viimeisen merkinnän jälkeen, kun samassa kierrossa elellään kuitenkin. Lihoin ihan kohtuuttomasti mutta olipa se kyllä sen arvoista, syödä kerrankin suklaata niin kuin huomista ei olisikaan ja jättää kaikki etäisestikin liikuntaa muistuttava toiminta odottamaan ensi vuotta. Tai siis tätä maanantaita.

Maanantai. Olen tässä pohdiskellut että pitäisikö lopettaa töissä käyminen ja mennä takaisin opiskelemaan. Ei vaan yhtään kiinnosta eikä innosta. Ei tosin tämä merkityksettömien töiden tekeminenkään innosta. Mutta tästä saa rahaa, ja raha on kivaa, kai? Olen mielestäni tähän saakka elänyt juuri niin kuin kunnollisen ja kiltin kuluttajan odotetaankin - tehden päivät töitä jotta saisin rahaa, jotta voisin iltaisin ostaa turhaa paskaa mitä en tarvitse ja mitä haluankin vain sen vuoksi, että kävelin mainoksen ohi jossa pokkana valehdeltiin että minusta tulee nuori ja kaunis, miehet pörräävät ympärilläni ja saan kalliita vaatteita verhoamaan mallivartaloani jos Ostan Nyt Heti. Koska jos ei nyt osta, tuleeko sitä ikinä ostettua mitään, ja olet sen arvoinen ja osta itsellesi mitä haluaisit muiden ostavan sinulle.

Vähän noloa myöntää, mutta en ole koskaan kyseenalaistanut sitä että rahaa kuuluu käyttää nimenomaan itseen. Itselle hienoa leninkiä ja uutta kynsilakkaa ja mitä romua sitä nyt kerääkään nurkkiinsa. Hyväntekeväisyysjärjestöjen rahankerjääjät, jotka nyt tuntuvat olevan talvitelakalla mutta joita jossain välissä oli Helsinki täynnänsä, vetosivat aina siihen että "sillä rahalla millä sä täällä ostat itelles latten ja kanelipullan, saa Afrikassa lapset satatuhatta koulukirjaa ja aapista ja vesijohtovettä". Silloin, kun elelin opintotuella, sanoin joskus semmoiselle rastatukkaiselle kerääjälle että "kyllä oma elintaso tulee tässä tilanteessa ensin", ja häpesin itseäni ihan jumalattomasti kun sen tytön silmät laajenivat ja sen kasvoilta näki, että se koetti tosi paljon olla kertomatta mulle miten itsekäs ja hemmoteltu ämmä olenkaan.

Sain enemmän joululahjoja kuin en muista kuinka moneen vuoteen. Olen vieläkin hirveän hämmästynyt asiasta. En toivonut mitään koska en tarvitse mitään, ja ostan kyllä ihan itse itselleni kaiken mitä haluan. Silti paketeista ei myöskään tullut sellaista vaivaannuttavan turhanpäiväistä romua jota varsinkin mummo ja äiti aikanaan tykkäsivät kääriä värikkäisiin papereihin ja tunkea kuusen alle. Nyt on kuitenkin käsittääkseni joku sellainen taloudellisesti huono aika, jolloin pankkiirit rikastuvat kansan kustannuksella ja maailmantalous romahtaa jos ihmiset lopettavat kuluttamisen.
Olen ymmärtänyt tämän tarkoittavan, että minua koetetaan normaalia voimakkaammin rohkaista kuluttamiseen, mutta että itseasiassa sitä ei kannattaisi tehdä vaan säästää pennosensa ja jos olisi tosi viisas niin voisi sijoittaa ja jotenkin rikastua.

No, en ole koskaan ollut suunnattomassa määrin raha-asioihin päin.

Mesekeskustelua

En olisi uskonut palaavani täällä enää aiheeseen "Tristan", mutta hitto vie, niin tässä nyt kävi kuitenkin.

Törmäsin häneen viime perjantaina toimistolta lähtiessäni. Tristan oli tupakalla ulko-oven vieressä. Hätkähdän vielä vähän hänet nähdessäni, mutta moikkasin coolisti ja jatkoin matkaa. Hän huikkasi perääni, vaikutti vaivautuneelta, pyysi minua kahville tai lounaalle kanssaan viikonloppuna. Kieltäydyin kohteliaasti ja kävelin pois.

Viikonlopun aikana istuin ihan liikaa tietokoneen ääressä ja muun muassa mesetin Tristanin kanssa. Tai aika monologiahan se oli. Hänen puoleltaan. Loputonta avautumista kaikista mahdollisista elämän huolista ja murheista, terveyden ja mielenterveyden ongelmista, epäilyistä ja peloista ja suruista ja traumoista ja huh huh. En oikein tiedä miten tähän nyt suhtautuisin. Olen aika ystävällinen ja kuuntelevainen ihminen luonteeltani, joten oli luontevaa kuunnella ja kommentoida asioita, eikä tunnu siltä että eksään pätisi siinämäärin eri säännöt kuin muihin maailman ihmisiin etteikö sitä voisi olla olkapäänä ja antaa neuvoja jos niitä kysytään. Mutta en tiedä olenko koskaan ollut näin massiivisen vyörytyksen kohteena. Tuntuu että kaikki ton ihmisen paha olo ja huonot ajatukset ovat tässä ihan minua varten... eikä Tristan kuitenkaan sitten oikein reagoi mitenkään siihen mitä hänelle sanon, tai siihen että ylipäätään sanon.

Onkohan tämä nyt sitten sitä peräänkuulutettua "ystävyyttä"? Ja miksi olen niin munaton, etten edelleenkään osaa edes kysyä häneltä että tätäkö tarkoitat kun sanot että haluat olla tekemisissä? Miksi se mitä hän minusta ajattelee on jollakin idioottimaisella tasolla sitten kuitenkin tärkeää, kun en pysty edes kuvittelemaan että vastailisin hänelle muuten kuin ystävällisesti ja kiinnostuneesti?

Talvikarnevaalit

Joulukuu on kyllä yksi iso karnevaali. Sitä luulisi että sanon tämän ihastusta puhkuen, kaipaanhan suomalaiseen elämänmenoon oikeastaan nimenomaan lisää karnevaalia, mutta toisaalta... jos karnevaali meikäläisittäin on tätä niin voisi kyllä jättää vähemmällekin.

Joulukuussa Citymarketissa soi joululaulut. Tykkään joululauluista aattona kuusen kynttilöiden valossa piparia purressani. Citymarketissa Petteri Punakuono vituttaa, ja hyvä biisi menee assosiaatiosta pilalle. Joulukuussa metron kylkeä komistaa Itäkeskuksen mainostarra, jossa cocacolapukki näyttää voitonmerkkiä sormillaan ja jouluinen teksti julistaa Ostosrauhaa! Maailma on äkkiä täynnä äklöttävän amerikkalaisia joulukoristeita, valkoisia kimaltelevia muovikuusia, ihanuutta hehkuvia joululahjaideoita ja lahjakuvastoja ja sellaista hypetystä että on ihme, etteivät jouluostoksilla ramppaajat spontaanisti oksentele kauppakeskusten ostoslaareihin.


Yhtä aikaa kimaltelevan kauppajoulun kanssa juhlitaan myös erästä vuoden parhaista ryyppyputkista, pikkujouluja. Pikkujouluja on joka viikonlopulle ja enenevässä määrin myös keskelle viikkoja, kun kaikki kemut eivät onnistu änkemään itseään rajalliseen määrään perjantai- ja lauantai-iltoja.

Pikkujoulukauden alun huomaa siitä, että eräänä ihan tavallisena torstaina tai perjantaina joskus marras-joulukuun vaihteessa, noin kello 19 illalla, jalkakäytävälle kurvaa taksi josta nousee pikkumustiin pikkutakkeihin pukeutuneita nousuhumalaisia aikuisia, joilla on tonttulakit päässä ja kovaäänisen nousujohteinen meininki. Pikkujouluissa on jotain samaa kuin ruotsinlaivoissa: suomalaisuuteen kuulumaton tälläytyminen viedään niin pitkälle että näytetään siltä kuin tarkoituksena olisi pönöttää, mutta pönöttämisen sijaan otetaan kunnolla ja mietitään vasta aamulla, jäikö sukkahousut vessassa käynnin jäljiltä roikkumaan hameen vyötäröltä persettä pitkin lattialle vai tuliko ne vedettyä kunniallisesti jalkaan ja hukattua vasta jossakin myöhemmässä, humalan hämärään armollisesti jäävässä vaiheessa.


Pikkujoulu ja kauppajoulu jatkuvat rinta rinnan koko kuukauden. Ne ovat kulttuurinen preludi vuoden huipentumalle, joululle, jonka merkityksestä kenelläkään ei ole mitään hajua. Ei kukaan täällä mitään Jeesus-lasta juhli, mutta eipä juhli myöskään pimeyden kääntymistä valoa kohti (eihän sitä edes huomaa ennen maaliskuuta). Ei sillä että juhliminen välttämättä sen suurempaa syytä tarvitsisi - kyllähän pimeyden, loskan, arjen ja kaamosmasennuksen keskellä eläminen on ihan tarpeeksi kurjaa että ihmisen kannattaa piristää moista bailaamalla aina kun masennukseltaan jaksaa. Joulun suhteen tuntuu kuitenkin vuosi vuodelta enenevässä määrin siltä, että kun se etukäteisrummutus ei enää ole lämppäribändin vaan ihan oman viisiosaisen konserttinsa asemassa, niin juhlan päätapahtumaankin kaipaisi vähintäänkin ison kansainvälisen staran esiintymään. Eikä joulupukki tule ainakaan meille ikinä, ehkä olen sitten ollut aina liian tuhma lapsi.

Mielessä käy, että joululahjoja voisi mennä ostamaan. Toisaalta voisi säästää kaikki rahat ja ostaa itselleen jotain ihanaa joulunjälkeisistä alennusmyynneistä.

kuvat: janedutton.com, images.inmagine.com

Nörtistä pelimieheksi

Perttu on paljastumassa suuren luokan pelimieheksi. Tämä on varsin yllättävä paljastus, sillä Pertun moniin loistokkaisiin ominaisuuksiin ei missään nimessä ole perinteisesti kuulunut niitä asioita, joita pelimieheltä normaalisti odotamme.

Perttu on älykäs ja työteliäs nörtti, jota kiusattiin pienenä koulussa niin paljon että hänestä kasvoi sulkeutunut ja itsetunto-ongelmainen nuori. Nyt, lähempänä 30 kuin 20 ikävuottaan, Perttu on onnistuneesti käsitellyt ison osan näistä nuoruuden traumoistaan ainakin siihen pisteeseen saakka, että sosiaalista elämää löytyy muualtakin kuin virtuaalimaailmoista ja muutenkaan mies ei näytä siltä että hirveästi häpeää itseään. Bailu maistuu ja hauskaa näyttää olevan.


Naisetkaan eivät ole Perttua karsastaneet teinifinnien kaikottua ja pahimpien nörttilasien vaihduttua trendikkäämpään malliin. Pertulla on ollut kaksi vakavaa seurustelusuhdetta, joista toinen kesti viisi vuotta ja toinen kaksi. Ja nyt sinkku-Pertusta paljastuu porukan kovin pelimies! Pelkästään marraskuun aikana Perttu raportoi lämmittäneensä yhdeksän eri tytön lakanoita. Yhdeksän! Siis yhdeksän! Ja Perttu ei suinkaan ole sen kaltainen mies joka tempoo tällaista hatusta ihan vain nostaakseen kaverityttöjen kulmakarvoja hämmästelyyn ja poikien kadehdintaan.

Ja nyt joulukuussa sama tahti jatkuu - on kymmenes päivä ja neljäs tyttö menossa. Muistatteko vielä Teppo M:n ja Sata naista -blogin? Teppo ei vuodessa päässyt kuin kolmeenkymmeneen, Perttu löisi tällä tahdilla sata rikki helposti.

Pertun tapaus saa minut pohtimaan, mikä mahtaa olla se maaginen ainesosa joka tekee jostakin ihmisestä haluttavan toisen sukupuolen (tai samankin) silmissä? Pertulta puuttui se aiemmin. Nyt hänellä on se. Mikä on muuttunut? Onko itsevarmuudella ja röyhkeällä päämäärätietoisuudella näin suuri vaikutus? Riittääkö, että tietää mitä haluaa ja tietää saavansa sen? Miksi kaveripiiristä löytyy Perttua periaatteessa komeampia ja sosiaalisesti sulavampia miessinkkuja, joille kyllä kuulemma kelpaisi samanlainen meininki, mutta mitään kaverihalauksia kuumempaa ei ole aikoihin ollut luvassa? Ovatko he vain ujoja ja saamattomia nössöjä? Saisiko mies jos ottaisi?


En tunne yhtäkään naista joka ei aika ajoin valittaisi suomalaisten miesten kyvyttömyyttä tehdä aloitteita muuten kuin niin humalassa, että aloitteesta siirrytään suoraan lopetukseen. En ole tavannut yhtäkään miestä joka olisi tehnyt minuun vaikutuksen aloitteellisuudellaan. Jokainen suhteentapainen, missä olen koskaan aikaani viettänyt, on ollut voittopuolisesti naisellisen oma-aloitteisuuden voittokulkua. Nainen siis vie ja mies on tyytyväinen, kun pillu tulee ovelle tarjoamaan itseään.

Kun soitan äidille, se sanoo että eikö sinun pitäisi nyt jo tuossa iässä löytää joku mies ja mennä kunnon töihin ja hankkia ammatti ja päläpälä. Jossain alitajunnassani äidin, äidinäidin ja äidinäidinäidin äänet laulavat minulle kaanonina laulua siitä mitä nuoren naisen pitäisi tietyssä iässä elämässään saavuttaa. Maailma tosin on muuttunut äitini nuoruudesta minun nuoruuteeni enemmän kuin äidinäidinäidin nuoruudesta äidin nuoruuteen, joten parempi olisi jos voisin kuunnella jotain toista, modernimpaa biisiä. Laajassa kaveripiirissäni on nopeasti ajateltuna kolme pariskuntaa ja viisinkertainen määrä sinkkuja. Tytöt haluaisivat suhteita. Ehkä pojatkin, ehkä ne eivät vaan puhu siitä. Eivätkä ainakaan tee asialle mitään.

kuvat: imagebank.org.uk, celebrity-pics.movieeye.com

Tiistai, päivistä rakkain

Tiistai on viikon turhin päivä. Olen tainnut sanoa sen ennenkin.

Tänä tiistaina toimistolla salamoi. Työskentelen aika isossa firmassa aika isolla osastolla, joka kattaa kokonaisen ison kerroksen. Kerroksessa on kaksi pitkää käytävää, joiden varrella on neukkareita, työhuoneita ja muita tiloja. Käytävien päädyissä sijaitsee kaksi suurta avokonttoria meille, jotka emme tarvitse omaa rauhaa töistämme suoriutumiseen. Minun kanssani samassa huoneessa asuu muun muassa kaksi itseäni ehkä kymmenen vuotta vanhempaa naishenkilöä, jotka ovat ilmeisesti aina vähän inhonneet toisiaan.

Firmalla oli lauantaina pikkujoulut. Toinen näistä neideistä - mielestäni se hehkeämpi ja ehdottomasti mukavampi, Marika nimeltään - pisti siellä sutinat pystyyn Janin kanssa, jolla on oma huone tuolla toisella käytävällä. Sutinat olivat melko näkyviä ja julkisia, ja niistä supistiin eilen kahvihuoneessa pitkin päivää. Tänään ei enää supista, ainakaan meidän huoneessamme: täällä oli lounastunnin aikaan aito huutokonsertti, kun Marika ja nillittäjä-Tiina jäivät ottamaan naisen mittaa toisistaan. He tyytyivät suihkimaan vihaisia katseita toisiinsa siihen asti että muut lähtivät lounaalle. Ilmeisesti minä edustan heille kuuroa ja merkityksetöntä kansanosaa, sillä ruisleipälounaani webin selaamisen äärellä ei liikauttanut heidän ilonsa äänenvoimakkuutta asteenkaan vertaa vaisumman puolelle.

Kävi ilmi, että nillittäjä-Tiinalla on ollut jo pidemmän aikaa sekä ihastus että orastava työpaikka-säätö Janin kanssa, joka on myös naimisissa joskin ilmeisesti asumuserossa rouvastaan ("se petti sitäkin", Tiinan mukaan), ja Marika on nyt pikkujoulupuuhasteluillaan sotkenut tämän kuvion. Nillittäjä-Tiina on ihan hirveä mäkättämään ja jänkäämään mistä tahansa pikkuasioista. Niinkuin tosi kovaääninen hyttynen joka tökkii pistimellään ja inisee megafoniin korvan juuressa. Marika taas on, näköjään, todella tulinen, suorasanainen, kovaääninen ja karmivan ilkeä sille päälle sattuessaan.

Nyt, kun huone on taas täynnä ihmisiä, on huuto vaimennut mutta ilmapiiri on vähintäänkin ruudinkatkuinen ja epämiellyttävä. Sekä Tiina että Marika ovat käyneet vuorollaan kuiskuttelemassa erinäisten ihmisten kanssa tässä huoneessa, ja tuntuu kuin olisin keskellä kiristyvää verkkoa jossa päivän lopuksi joku mestataan.

Tilanteen viehättävyyttä lisää se, että menkat alkoivat aamukahvin aikaan. En ollut varautunut tilanteeseen ollenkaan, joten tungin naisten vessassa karheita paperisia käsipyyhkeitä pikkuhousuihini. Sekös tuntuu mukavalta. Tällaisena päivänä sitä on erityisen iloinen siitä, että panosti aamulla salaiseen seksikkyyteen ja pisti valkoiset stringit jalkaan. Enkä todellakaan käy ostamassa kaupasta parempia suojia kun kotona odottaa ekologinen ja kotimainen kuukuppi.

Jos tätä lukee joku nainen joka ei vielä tiedä tai ole uskaltautunut kokeilemaan kuukuppia, nyt viimeistään on aika tehdä se! Kuukupissa ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa ja pelkkiä hyötyjä ja etuja. Kestää ikuisesti (no kymmenen vuotta kuulemma kuitenkin), on helppo käyttää, hygieeninen (sitä pestään ja keitellään käyttöjen välissä) ja voi että miten hyvä olo tulee siitä ettei kuukausittainen vuotosarja kasvata maailman jätevuoria. Kestovaipat vauvoille ja kestositeet tai kuukupit naisille!

kuvat: Death Becomes Her, kuukuppikunta.net

Pitkästä aikaa!

Syksyn ja talven välimaastossa raahustaminen on tuntunut niin painavan pimeältä, ettei ole ollut oikein sykettä kirjoittaa mitään. Hirveästi huvittaisi pitää blogia ja jaaritella tänne asioista, mutta huomaan olevani vähän epävarma sen suhteen että mitä kaikkea nyt on mielekästä naputella johonkin tällaiseen enemmän tai vähemmän julkiseen paikkaan. En tarkoita siis sitä, että miten yksityisiä asioita voi kertoa, vaan enemmänkin että onko mitään järkeä kirjoittaa että "olen ollut tämän viikon töissä enkä ajatellut mitään, ostin kyllä kivat rintsikat Gina Tricotista ja kävin kerran kahvilla".

Tämä vuodenaika on varmaankin suunniteltu sisäänpäin kääntymistä varten. Ainakaan tuo kaiken yllä alati leijuva sakea pimeys ei hirveästi rohkaise tutustumaan ihmisiin ja viettämään hulvatonta vapaa-aikaa. Ystäväni Sakari tosin kertoi, että itseasiassa kaamos on joidenkin tutkimusten mukaan - ainakin joillekin ihmisille - vahvointa parinmuodostuksen aikaa... tai vähintäänkin irtoseksin aikaa. Naiset ilmeisesti tykkäävät seksistä huhtikuussa ja miehet marraskuussa. Aika yllättävää?

Itkeskelin Tristanin perään naurettavan pitkään, mutta tulipahan itkut itkettyä ja nyt ei enää tunnu missään. Törmäsin häneen kerran työpaikallani, ja iloiseksi yllätyksekseni huomasin että ei tehnyt mieli sen enempää väistellä kuin kosketellakaan, eikä mieleni kehittänyt mitään hämmentäviä skenaarioita siitä miten läiskin häntä kasvoille tai menemme vessaan sekstailemaan tai mitään. Eikä hän pyytänyt minua keittämään kahvia. Eilen illalla vaihdoimme muutaman sanan mesessä, ja se tuntui ihan normaalilta asialta, että tuolla on joku jonka tunnen ja jonka kanssa voi puhua jostain jos on sellainen hetki.

Suhteen jälkimainingeissa tutkiskelin myös paljon suhdettani miehiin, tai suhdettani suhteisiin. Tämä klassinen juttu: että missä määrin sitä on jonkun kanssa vain ollakseen jonkun kanssa, ja missä määrin ei olekaan rakastunut ihmiseen vaan rakastunut siihen että on rakastunut? Luulenpa, että minulla on sellainen vaihe elämää menossa, jossa tekisi ihan hirvittävästi mieli olla jossakin sellaisessa suhteessa jota en osaa edes itse määritellä, ja sitten haen sitä ihan älyttömistä paikoista. Enkä tietenkään löydä etsimääni kun en edes tiedä mitä etsin. Ja sitten ärsyynnyn koko touhuun, koska salaa halveksun naisia jotka etsivät itselleen miestä - mitä pahaa siinä nyt sitten on?

En tiedä, mutta en halua olla sellainen nainen. En halua etsiä jotakuta täyttämään omaa tyhjyyttäni ja tarkoituksettomuuttani. Luulen ymmärtäväni tämän, ja luulen olevani siitä kohtaa itsenäinen ja niinpoispäin, mutta oikeasti taitaa kyllä olla niin että se ihan sama vähän epätoivoinen toisen ihmisen kaipuu ja halu tulla nähdyksi ja ihailluksi on yhtä lailla olemassa minussa, se on vain enemmän piilossa - ainakin itselleni siis, tuskin esim tämän blogin lukijoille. ;)

Tässä on nyt viime ajat menneet sitten aika tiiviisti töissä, kotona nyhjöttäen ja harrastusten parissa. Ystäviä on tullut nähtyä kyllä, mutta olen ollut aika sisäänpäin kääntynyt ja pohdiskeleva enemmänkin kuin sellainen sosiaalinen ilopilleri. Ja niinhän siinä sitten käy että kun itseä ei kiinnosta niin miehiä alkaa kiinnostaa: kokonaista kolmelta (3!) mieheltä on tullut lyhyen ajan sisällä aika selkeitä kiinnostuksen osoitteluja. Ihan huvittaa miten tämä lemmenpyörä pyörii aina just tällä tavalla. Jaksan reagoida lähestymisiin hädin tuskin ollenkaan, ja senkin verran vain jotta en vaikuttaisi ihan niin tylyltä ja kylmältä kuin miltä minusta tuntuu. Ei nyt, pojat, ei nyt.

Eihän se kirjoittaminen nyt niin kamalaa ollut. Ehkä teen tätä toistekin!

Perjantaiyllätys

Maailma pelleilee kanssani järkyttävällä tavalla.

Oli perjantai-iltapäivä. Olin käynyt noutamassa kuumaa kahvia avuksi krooniseen jumitukseeni toimiston pehmeäsohvaiselta kahvittelupisteeltä. Pitelin toisessa kädessäni aivan liian täyttä kahvikuppia ja toisessa oleellista tiedotetta, jota olin täysin uppoutunut lukemaan. Käytävälle kääntyessäni törmäsin ihmiseen joka tuli kulman takaa minua vastaan. En ehtinyt havaita hänestä kuin kengät ja lahkeet, sillä huomioni meni siihen että en läikyttänyt kahvia päälleni.

- Oi anteeksi!, huudahdin, ja kohotin katseeni. Edessäni seisoi komea ja siististi pukeutunut mies -- Tristan.

Muki tipahti teatraalisesti käsistäni kilahtaen rikki lattiaan, ja kuuma kahvi levisi meidän molempien kengille.

- Emilia! Voi että!, huudahti pomoni, jonka läsnäolon rekisteröin vasta nyt.

- Tämä on Emilia, meidän kesätyöläisiä joka nyt on tuolla Osaston puolella töissä. Emiliaa voi pyytää keittämään kahvit jos on päässyt loppumaan.

Tristan hymyili mielestäni pirullista hymyä ja kätteli minua.

- Tristan on Firmasta jonka kanssa me aletaan tehdä yhteistyötä. Hän tulee tänne kerran viikossa hoitamaan näitä Asioita ja katsomaan miten hommat etenee.
Aivoni olivat pysähtyneet. Kättelin Tristania ja tuijotin lasittuinen silmin hänen kravattiaan.

- Mä oon tosi pahoillani tästä, sanoi pomoni, tarkoittaen kahvia lattialla. - Jatketaan tuonne neukkariin sitten....

Kahvi loiskui lattialla mukinpalasten ympärillä. Saatoin ajatella vain sitä, että tukka oli hätäponnarilla ja että näin viimeksi tuon kravatin roikkumassa Tristanin sängyn päädystä.

Häiriö

Viime viikot ovat menneet tosi hyvin. Ensimmäisen viikon itkin, olin onneton ja ajattelin häntä taukoamatta; toisen viikon olin vihainen ja vahva ja keskityin ajamaan ajatuksia pois mielestäni; kolmannella viikolla ajatukset eivät enää vaivanneet edes esiintyessään, vaan alkoi tuntua siltä että nyt taidan olla over him. Nauratti taas ihan aidosti ja tuntui asioilta miltä ei ollut muutamaan viikkoon tuntunut, kuten että elämä on kivaa ja maailmassa on asioista mistä voi nauttia.

Eilen illalla kävelin tyttöystävieni kanssa tupakkapaikan läpi juhliin, suoraan Tristanin ohitse vilkaisemattakaan häneen.

Niinhän siinä sitten kävi että ennen pitkää, epäilemättä nautittuaan tarpeeksi alkoholia, Tristan löysi minut ilman suojaavia seuralaisia. Hän tivasi että emmekö voisi olla jo ystäviä, onhan tässä mennyt jo aikaa. Hänelle on kuulemma niin kovin hankalaa kun ei tiedä missä minuun saattaa törmätä ja sitten on vaikeaa suhtautua. Että voitaisko nyt jo olla ystäviä.

Olisi pitänyt sanoa, että voitko painua vittuun kun minua ei sattumalta kiinnosta. Sen sijaan kuuntelin. Sanoin, että ei sitä voi tietää koska voidaan olla ystäviä, jos koskaan. Että pitää antaa sille aikaa. Että asioiden pitää antaa kuolla rauhassa.

Tristan halaili minua viiden minuutin välein ja vakuutteli, että kyllä nyt on oltu tarpeeksi kauan erossa toisistamme ja olisi aika olla "taas ystäviä". Jäi epäselväksi, koska tämä aikaisempi ystävyytemme on tapahtunut. Humalaisten lätinää, tyhmähän minä olen kun sellaista suostun kuuntelemaan. Ei siinä muuta tapahdu kuin että yksi itseään toistava teema pyörii ympyrää. Tristanin viesti oli, että "on ihan vammaista jos sen takia, että meillä on ollut joku suhde joka ei toiminut, meidän pitää teeskennellä ettei tunneta toisiamme".

Hän suuteli minua poskelle ja sitten suulle. Löin avokämmenellä poskelle.

- Mitä sä luulet tekeväsi!?
- ...okei, ehkä meidän pitäisi olla vielä kuukausi erossa toisistamme.
- Se erossaolo toimi ihan hyvin siihen asti että sä tulit rikkomaan sen!
- Voidaanko me sitten kuukauden päästä tehdä noin?

Nukuin suunnattoman huonosti ja aamulla herättyäni huomaan, että kolmen viikon ajan kasaamani mielenrauha on tipotiessään. Tuntuu sekavalta ja surkealta.

Siitä lopetuksesta

En ole osannut kirjoittaa.

Tapasimme. Tristan poltti tupakkaa ikkunan ääressä, minä istuin tuolille enkä sanonut mitään. Katsoimme toisiamme. En ole koskaan nähnyt hänen katseessaan niin paljon tunnetta, niin paljon kipua. Ehkä se oli heijastus omastani.

Puhuimme. Kerroin asioita, hän kertoi asioita. Halusin sanoa pois sydämeltäni raskaita ja satuttaneita juttuja. Tristanin oli vähän vaikea ottaa niitä vastaan.

Suutelimme. Se teki kipeää. Yritin pitää platonisen etäisyyden, mutta hän ei päästänyt minua lähtemään ilman syleilyjä ja suudelmia, ja sen jälkeen työnsi minut pois ja sanoi heittävänsä minut ulos.

Sovimme ettemme ole toistemme kanssa missään tekemisissä ainakaan toistaiseksi. Että jos jossain sattumalta nähdään niin voidaan ehkä moikata mutta siinä menee raja.


Lähdin kotiin. Tunsin itseni vapaaksi ja surulliseksi. Viimeisen viikon ajan olen purkanut tunteitani liikkumalla paljon. Ei satu enää niin kovasti. Ehkä alan päästä tästä jo yli. On kova ikävä ja tuntuu haljulta ettei voida keskustella. Kaipaan kosketusta ja sitä omaa kuvitelmaani joka tuntui rakkaudelta, mutta kaipaan myös muunlaista kontaktia, keskusteluja, jakamista, ihmistä enkä ainoastaan rakastettua.

Ehkä joskus.

Tyttöjen tiistai

"Olisipa minulla aikakone", mietti Emilia soittaessaan ystävänsä Avan ovikelloa. "Hyppäisin sillä aikakoneella muutaman viikon päähän, sinne asti missä kaikki tämä hirveä tunnekuohunta on varmasti mennyt jo ohitse, on turvallinen ankea marraskuu ja voi keskittyä kaikessa rauhassa talvihorrokseen ja kynttiläiltoihin tyttöystävien kanssa."


Ava, Peppi ja Inka olivat kattaneet olohuoneen matalalle pöydälle mausteista tofusalaattia ja avanneet viinipullon. Viini keskellä viikkoa on varmaan minun hermojani varten, ajatteli Emilia, ja kieltäytyi juomasta yhtä kohteliaasti kuin närppi salaattiaan. Avan avarassa sinkkutytön kaksiossa vallitsi vaalea rauhallisuus, pehmeä valaistus ja tyttömäisen sisarellinen tunnelma, mutta Emilialla oli vatsanpohjassa sellainen olo kuin olisi tullut syötyä pieniä kiviä jotka kaihersivat sulamattomina mahaa.

Miehet mitä luultavimmin keksivät kaupungit. Miehet keksivät kaikenlaisia typeriä kotkotuksia, joilla on lopulta äärettömän vähän tekemistä orgaanisen ja tässä hetkessä tapahtuvan elämän kanssa. Miessuku itse sanoo sitä tietenkin edistykseksi, ja osa heistä luultavasti argumentoisi että tekevät edistykselliset keksintönsä pitääkseen vaimon ja lapset lämpiminä. Tyttöystävien muodostamassa lämpimässä naispesässä muhiessaan Emilia mietti, että todellisuudessa ihmisen rakentama maailma on tainnut syntyä sitä kautta, että omissa ajatuksissaan yksin elelevät miehet ovat lähteneet äidin, tätien, siskojen, vaimojen ja tytärten lämmöstä tutkimusmatkailemaan maailmalle ja koettaneet taivuttaa todellisuutta siellä vastaamaan omia hulluja kuvitelmiaan.


Feminiinisestä, orgaanisesta, pehmeiden ja kaoottisten muotojen maailmasta mies on rakentanut suorien linjojen ja loogisen järjestyksen kaavan. Mies rakensi kaupungit ja toi naisensa sinne, ja sytytti valot koko planeetalle joka paikkaan niin, ettei nainen saa missään enää nukkua rauhassa pimeässä. Mies taitaa pelätä pimeää, tunteiden ja alitajunnan valtakuntaa, tuntematonta ja sääntöjä pakenevaa. Miehellä olisi paljon opittavaa naisen viisaudesta.

Tyttöjen kanssa vietetty aika pehmensi ja tyynnytti, ja jakaminen auttoi: kukapa samassa elämänvaiheessa tai iässä oleva nainen ei olisi ehtinyt kokea suunnilleen samoja asioita. Ava kertoi muille pitkän tarinan omasta Tristanistaan, miehestä jonka kanssa hän vietti yli neljä vuotta epämääräisessä, addiktiivisessa ja satuttavassa suhteessa. Peppi paheksui äänekkäästi: hänestä suhde meni suoraan hyväksikäytön piikkiin.
Kun Peppi ja Inka eivät olleet kuulemassa, Ava tunnusti Emilialle haluavansa joskus vieläkin palata miehen kanssa yhteen, niin vahva oli side heidän välillään vaikka suhde oli silkkaa kärsimystä. "En silti aio tehdä sitä, koskaan, missään olosuhteissa... Olen ymmärtänyt että se rakkaus mitä tunnen häntä kohtaan on jotain mikä voi paremmin silloin, kun se saa vain olla passiivisena, ilman että yritän tuoda sitä esille ja olla tekemisissä. Voi silti rakastaa."

kuvat: kynttilät googletettu jostain, talot http://www.theforestryservice.com

Erotuskaa

En nyt oikein tiedä miten tästä kirjoittaisin.

Torstai:
Tapasin Tristanin. Olin päättänyt aika tarkkaan mitä hänelle sanoisin, ja sanoin sen. Että en pysty enkä halua olla enää pidempään suhteessa mikä ei perustu molemminpuoliseen rakkauteen ja luottamukseen.

Tristan sanoi tienneensä jo kuukausia että haluamme eri asioita ja ettei voi antaa minulle sitä mitä haluan. Että ei ole kokenut tarpeelliseksi tehdä kanssani muuta kuin katsella mitä tapahtuu. Että ei rakasta minua niin kuin mies rakastaa naista.
Hän sanoi tienneensä kesän lopulta saakka, että elämme jossakin fantasiassa tai kuvitelmassa.
En pystynyt edes kysymään että miksi et voinut kertoa minulle jos kerran tiesit.

Kaikesta tästä huolimatta suutelimme, puhuimme toisillemme kauniita, fiilistelimme suhteen hyviä hetkiä. Ei varmaan ollut fiksua. Olen niin heikko. En tajua miksi hän teki niin.

Kaikista vähiten tajuan miksi suostuin harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Ei se ollut edes hyvää. Hän ei katsonut minua silmiin kertaakaan. Tuntui kuin hän olisi masturboinut minuun, aggressiivisesti ja pitkään, tulematta.

Perjantai:
Vuorokauden vaihtuminen ei ollut erityisen merkittävä tapahtuma, koska nukuin vain kaksi tuntia aamuyöstä. Herääminen lyhyiltä unilta tuntui siltä kuin päälleni olisi heitetty sielun lävistävillä piikeillä koristeltu ja mätää, kudoksiin uppoutuvaa loputonta mustaa tuskaa tihkuva maailmaa raskaampi peite. En pystynyt syömään enkä nukkumaan lisää. Itkin ja itkin kuin pieni lapsi, tai paremminkin kuin joku kammottava noita joka ulvoo Kyöpelivuorella maailmanlopun kuuta. En mennyt töihin.

Lauantai:
Nukuin melkein kuusi tuntia mutta en vieläkään kyennyt syömään. Oli pakko mennä töihin, vahtimaan lapsia Eiraan. Työpäivä oli raskas mutta piti ajatukset edes hetkittäin poissa hänestä. Kaipasin häntä niin kovasti että jokaista soluani särki, ja minusta tuntui että en voi kestää tätä eroa. En halua erota! Tämä on virhe! Muistin vain kaiken hyvän suhteestamme, ja koetin epätoivoisesti ja lakkaamatta keksiä jotakin tapaa kääntää asiat sellaisiksi että voisimme kuitenkin olla yhdessä.

Tunnen Tristanin tietyistä piireistä, ja niiden piirien kesken oli juhlat lauantaina. Monet ystäväni olivat menossa, ja vaikka olikin vaara että törmäisin myös häneen siellä, päätin kuitenkin lähteä. Ensinnäkin siksi että en makaisi enää yhtään iltaa kotona silmät itkusta turvonneina, toisekseen siksi etten halunnut lähteä sille linjalle etten voi mennä mihinkään missä saattaisimme törmätä... kolmannekseen ehkä ihan vähän siksi että saattaisimme törmätä.

Niinhän siinä sitten kävi, että ennen pitkää hieman humaltunut Tristan vaati minua "selvittämään asioita" kanssaan, ja kuten olette jo huomanneet, olen tahdoton idiootti. Kuuntelin. En ymmärtänyt.

- Kerro mulle missä me nyt ollaan? Ollaanko me siinä, että me voidaan ajatella lähtevämme sattumalta ja salaa samoista bileistä samaan paikkaan yöksi? Vai eikö me olla siinä pisteessä?


- Mä oon tullut siihen tulokseen että mulla on nyt VASTUU tästä asiasta... että tää suhde ei nyt kerta kaikkiaan voi jatkua. Koska jos me nyt jatketaan tätä suhdetta--
- Tristan, me ei olla jatkamassa tätä suhdetta!
- ... jos me nyt jatketaan tätä suhdetta, niin mä oon paska jätkä ja syyllinen siihen että mä hyväksikäytän sua, ja sä oot tollanen suloinen tyttö parka. Mutta mä haluaisin viedä sut tonne kulman taakse pussailemaan koska sä oot sä ja mä oon mä.
- En mä oo tulossa...
- Ymmärrätkö sä Emilia, että mä tiedän kyllä mitä sä haluat, mutta tää suhde ei vaan voi enää jatkua, tää ei ole oikein! Tähän asti mä oon ajatellut että jatketaan, tää on hyvä juttu, mutta viime kerran jälkeen mä ymmärsin että tää ei ole oikein.
- Mähän jätin sut! Onko sun pakko saada viimeinen sana?
- Ei tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä että... no, onko tää nyt finaali? Viime kertainen ei mun mielestä ollut vielä finaali...

Lopulta sain hänen puheistaan irti sen verran, että hän tuntui yrittävän ikään kuin pyytää minulta lupaa saada pitää rauhassa hauskaa tänä iltana ja puida vaikeita asioita "jonain päivänä alkuviikosta". Sanoin, että saat molemmat, voidaanko lopettaa tämä keskustelu nyt. Hän jatkoi hyökkäävänsävyistä vänkäämistään minkä tarkoitusta en ihan ymmärtänyt. Yritin uudestaan.

- Kuule, kuuntele nyt. Otetaan nyt tää meidän vaikea suhde ja laitetaan se sivuun täksi iltaa. Okei? Nyt mennään tonne muiden ihmisten seuraan ja ollaan ihan normaalisti ja pidetään hauskaa. Sä pidät musta ja mä pidän susta, ollaan kavereita.

Tristan katsoi minua päästä varpaisiin.
- Niin, ja lisäks me ollaan naitu.


Sunnuntai:
Typerä humalainen keskustelumme (minä olin edelleen vesipaastolla) oli avannut silmiäni, ja jo kotimatkalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oloni oli oudosti parempi ja puhdistuneempi. Tristanin käytös sai minut muistamaan kaikki ne asiat joiden takia halusin suhteestamme ja koko ihmisestä eroon. Sain silti nukuttua vain neljä tuntia eikä päiväunien yrityksistäkään tullut mitään. Aloin olla fyysisesti huomattavan heikossa kunnossa. Illemmalla kuitenkin sain jo syötyä ensimmäisen kerran sitten torstai-iltapäivän, ja illalla mieleni kirkastui ja tuntui että tiesin tarkkaan mitä pitää tehdä. Soitin Tristanille, jolla oli edelleen krapula.

- Muistatko sä mitä sä selitit mulle eilen?
- No suunnilleen... Se taisi olla aika hätiköityä. Tota. Sori. Lesson learned!
- Joo. Mä oisin ollut ihan tyytyväinen siihen meidän torstaiseen lopetukseen, mutta kun sun oli pakko saada pitää tollanen paska loppupuheenvuoro niin mäkin haluan omani, en ole tyytyväinen sun versioon. Sopiiko että nähdään keskiviikkona?


Olen niin vihainen. Kaikki suru ja itku on muuttunut suunnattomaksi vihaksi.... no, ei ehkä ihan kaikki. Mutta kiukku on ehdottomasti päälimmäinen tunne. Haluan niin kovasti huutaa suuni puhtaaksi asioista välillämme etten malta odottaa ylihuomista. Tuntuu tosi rasittavalta olla näin vihainen, mutta ehdottomasti paremmalta kuin olla niin täydellisesti surun ja menetyksen murtama kuin mitä viikonloppuna olin.

Ennen kaikkea olen tietysti vihainen itselleni siitä että olen antanut kohdella itseäni väärin ja huonosti, että olen kohdellut itseäni väärin ja huonosti. Mutta juuri nyt tuntuu paremmalta purkaa se Tristaniin - ja niin aion tehdä.

Jäkätystä

Eräs syy tähän kieltämättä luotaatyöntävään ja liioiteltuun parisuhdevastaisuuteeni on se, että parisuhteisiin päätyvät nuoret ihmiset alkavat usein käyttäytyä monella tapaa niin idioottimaisesti. Nuoret ihmiset tietysti käyttäytyvät joka tapauksessa monella tapaa idioottimaisesti, eli sinänsä ehkä siinä tapahtuu vain kvalitatiivista eikä niinkään kvantitiivista vaihtelua.

Mutta tiedättehän, nämä vakiot. Kun kaikki sosiaalinen toiminta muuttuu oksettavan me-keskeiseksi: "En tiedä vielä tullaanko me", vastaukseksi siihen kun olet selväsanaisesti kutsunut vain pariskunnan toisen osapuolen pieneen ja intiimiin illanviettoon, "me ollaan nyt lähdössä" sanottuna painokkaalla äänensävyllä niin oman kullan kuin muidenkin kuullen siinä vaiheessa kun jompi kumpi haluaa lähteä ja tämä lähtösuunnitelma sisältää automaattisesti toisenkin, koska ilmeisesti sekä avaimia että jalkineita omistetaan vain yhdet. Tai miten parisuhde menee hyvinä hetkinä ystävyyssuhteiden edelle, mutta yhtälailla kun siinä ilmenee kriisejä niin nekin ovat tärkeämpiä kuin kenenkään muun asiat, ja niin pois päin.

Ärsytyslistani huipussa on kuitenkin sellainen tietty varovaisuus ja jäykkyys mitä (ainakin tuoreissa) parisuhteissa elävät ihmiset ilmentävät muita vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan. Tiedättekö ilmiön? Kuinka eläväinen ja hauska, luonnostaan flirttaileva ja tytöille juttua heittävä nuorukainen muuttuu jäisen jäykäksi pökkelöksi naisten seurassa alettuaan seurustella. Tietenkin lähinnä tyttöystävän ollessa paikalla. Asiasta tekee niin ärsyttävän juuri se, että olipa kyse tahdonalaisesta toiminnasta kummankaan osalta tai ei, kyseessä on niin raivostuttavan ilmiselvä ihmisen luontaisen sosiaalisen toiminnan tukahduttaminen että se on ihan kammottavaa katseltavaa. Ihan kuin mies alkaisi yhtäkkiä pelkäämään että tyttöystävä saa raivokkaan mustasukkaisuuskohtauksen jos hän hymyilee ja nauraa toiselle naaraalle.

Ja varsinkin kun tämä tapahtuu toisilleen entuudestaan tuttujen ihmisten, jopa kavereiksi laskettavien kesken, se on niin verta kuohuttavaa että tekisi mieli nostaa kissa pöydälle ja kertoa pariskunnalle tasan tarkkaan että saatte toisenne vaikuttamaan mustasukkaisilta, omistushaluisilta, jäykiltä tylsiksiltä.

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tällaista ankeaa ihmissuhdevuodatusitkublogia. Nyt on vain aika dramaattinen kausi meneillään... aina välillä ajattelen muitakin asioita ja havaitsen maailmassa muutakuin kuin rikkinäisiä ihmissuhteita, mutta tällä hetkellä en oikeastaan. Piti tavata Tristania taas perjantaina, mutta tietenkin hän soitti minulle tuntia sovitun aikamme jälkeen ja kertoi olevansa edelleen töissä, mutta että kello se-ja-se voidaan nähdä ja hän soittaa sitten. No eipä soittanut ennenkuin paljon niitä aikoja myöhemmin, ihan vain esitelläkseen uskomattomia ihmissuhdetaitojaan.
- Kuule, kyl mä oon nyt jo liian väsynyt tapaamaan sua. Et mä meen tästä vaan himaan nukkumaan.

Oikeasti odotan että tapaamme seuraavan kerran, että voin sanoa hänelle jotain mitä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten.

Ja Annu, tajusin että olen estänyt anonyymit kommentit mutta tästä eteenpäin voit kommaa jos haluat.

Palkintojenjakotilaisuus

Nyt olen aivan ällikällä lyöty. Sain tällaisen jonkun hehkuttelunimityksen mitä blogimaailman ihmiset jakelevat toisilleen. Mitä ihmettä! Kiitos Kisu, tuskin voisin olla enää hämmästyneempi. En ilmeisesti pidä blogiani ollenkaan oikeana asiana joka tapahtuu oikeassa maailmassa oikeiden ihmisten joukossa. Yllättää ihan tarpeeksi paljon että joku lukee, saatika että vielä jotenkin viihtyy sen parissa mitä lukee. Kiitos :)

Säännöt:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogeihinsa

2. Linkitä blogiin jonka pitäjältä sait tunnustuksen

3. Nimeä seitsemän muuta ja linkitä heidän bloginsa.

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä.

Mitenköhän nyt voisin tehdä tämän niin etten vain nimeä niitä samoja maailman suosituimpia blogeja jotka varmaan saavat tällaista pommitusta ihan liiakseen muutenkin. En mitenkään. En lue tarpeeksi montaa blogia. Ei voi mitään!

Tämän jälkeen

Solutoveri

Green life for a fashion freak

Ikisinkku

Bosporin rannalla

Ekoelämää

Nelliinan vaatehuone

Buddhaluonto koetuksella

Vietin perjantai-iltapäivää leppoisasti Akselin ja Anselmin kanssa Eirassa videoita katsellen. Muhkea pehmeä sohva piti minua lempeässä syleilyssään ja oma sylini oli täynnä kahta pehmeäihoista ja muovailuvahan lailla toisiinsa muotoutuvaa pientä poikaa, jotka katsoa napittivat piirrosfilmiä täydellisen keskittyneinä. Oloni oli niin mukava ja ihanan normaali, että kun Meri-Satu tuli kotiin, ehdotin että hän ottaisi Danielin kanssa yhteisen vapaaillan ja jättäisi minut tekemään lapsille ruokaa ja hoitamaan nukuttamisen.

Perhettä ja työtä harrastaville pariskunnille ei liian usein tule tilaisuutta viettää vapaailtaa yhdessä elokuvan ja ravintolaillallisen merkeissä, joten Meri-Satu suorastaan riemastui ehdotuksestani. Aurora nukkui ja pojat olivat televisiotranssissa, joten päädyimme viettämään yllättävää ja kivaa aikaa yhdessä Meri-Satun käyttäessä minua makutuomarina valitessaan vaatteita ja koruja ylleen. Hyvältä näyttäen ja ihanalta tuoksuen hän liihottelikin pian tapaamaan miestään, ja minä jäin pikku nassikoiden kanssa viettämään iltaa.

Kaikki sujui tosi mukavasti, pojat olivat hellyyden- ja huomionkipeitä ja halusivat kilpaa osoittaa osaavansa syödä itse ja pestä hampaat itse ja laittaa yöpuvun päälle ja valita iltasadun, ja menivät lopulta sitten aika nätisti nukkumaan. Auroran unirytmi on vähän kummallinen, ja tyttö heräsi vähän ennen kuin pojat väsähtivät, mikä teki nukuttamisesta jossain määrin hetkistä kun Auroraa piti tietenkin vielä syöttää siinä samalla, mutta onneksi tyttö on tosi kiltti ja kärsivällinen luonteeltaan. Seurustelin sitten Auroran kanssa vielä illalla aikani, kunnes hänkin siirtyi unten maille ja minä jumittelin muhkealla sohvalla kirjaa ja telkkaria kunnes Meri-Satu ja Daniel palasivat virkistyneen ja heleän oloisina iltareissultaan. Palasin kotiin vasta puolilta öin, mutta astuessani väsyneenä märkien lehtien peittämää jalkakäytävää pitkin oli oloni levollisen onnellinen. Tunsin löytäneeni kadoksissa olleen sisäisen rauhan.


Lauantaina sisäinen buddhaluontoni kuitenkin joutui koetukselle. Tapasin Tristania, vaihteeksi kahden kesken. Kaikki oli täyttä katastrofia.

Tapasimme, ensinnäkin, tavalliseen tapaan naurettavan myöhään, Tristanin töiden vuoksi. Menin hänen luokseen yöllä, mikä romantiikankaipuudestaan kierolle vääntyneessä mielessäni on jollain tapaa mukamas romanttista. Ei se oikeasti ole, se on vain väsynyttä. Tristan elää niin eri rytmissä kuin minä, ettei hän tunnu ymmärtävän että en ole skarpeimmillani enää puolenyön jälkeen arki-iltoina: niinpä hän halusi katsoa vielä yöllä elokuvan, johon suostuin kun en koskaan osaa sanoa vastaan sillä en halua vaikuttaa hankalalta (eikä minusta tunnu että minulla on mitään parempaakaan tarjottavaa). Vaivuin loppumetreillä unenkaltaiseen horrostilaan, ja Tristan katseli elokuvan loppuun ja meni sen jälkeen tekemään lisää töitä koneelleen. En jaksanut välittää asiasta vaan torkuin lisää.

Myöhemmin hän kuitenkin herätti minut, ja päädyimme harrastamaan huonoa ja mekaanisen tuntuista seksiä, josta jäi todella paha ja käytetty olo, ja sen jälkeen riitelemään niin että seinät paukkuivat ja naapureillekin varmaan selvisi että ylimmän kerroksen poikamiehellä on sittenkin vaimo ja vielä oikein isolla kaulimella persposkille räimijä. Tristan tavalliseen tapaansa argumentoi että minä ylireagoin, minä tavalliseen tapaani tunsin itseni niin äärettömän haavoitetuksi että tuntui ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kaikilla mahdollisilla tavoilla selväksi ettei voisi vähempää kiinnostaa mikään enää ikinä. Oi voi. Hirveetä sekoilua molemminpuolisesti, ja koko sunnuntain voinkin sitten ihan fyysisesti todella pahoin.

Tällä kertaa luulen olleen paljolti kyse seksistä ilman rakkautta, ja siitä miten traumaattista ja hirveää se parhaimmillaan on. Vaikka minä ja Tristan emme rakasta toisiamme, on meillä kuitenkin tunteita toisiamme kohtaan, ja kenties ne tunteet hyvinä hetkinä muistuttavat rakkauden tunteita ja sitä kautta tekevät mahdolliseksi myös sen että seksi ei ole pelkkää seksiä vaan rakastelua. Mutta tällä kertaa se oli ihan silkkaa seksiä ilman mitään tunteen häivääkään, ja siinä ei ollut mitään hyvää. En oikein pysty ajattelemaan koko asiaa vieläkään ilman, että jokin sisälläni käperyy kasaan ja huutaa kivusta.

Olen jumittanut Sharon Oldsin runoa aiheesta:

How do they do it, the ones who make love without love? 
Beautiful as dancers,
Gliding over each other like ice-skaters over the ice, 
fingers hooked inside each other's bodies, 
faces red as steak, wine, wet as the children at birth, 
whose mothers are going to give them away. 
How do they come to the come to the come to the God come to the still waters, 
and not love the one who came there with them, 
light rising slowly as steam off their joined skin? 
These are the true religious,
the purists, the pros, the ones who will not accept a false Messiah, 
love the priest instead of the God. 
They do not mistake the lover for their own pleasure,
they are like great runners: 
they know they are alone with the road surface, 
the cold, the wind, the fit of their shoes, 
their over-all cardio vascular health--
just factors, like the partner in the bed, and not the truth, 
which is the single body alone in the universe against its own best time.

kuvat: buddha www.poster-spezialist.de, jäätanssijat www.meaus.com